Laupeuden ammattilainen Heikki Hursti järjesti jälleen kerran joulujuhlan köyhille ja unohdetuille. Hän tarjosi kansalle sitä, mihin poliitikot eivät pysty. Vieraiksi sentään olivat ehtineet mainospellet neljästä puolueesta sekä tasavallan presidentti. Ihan hyvä, että Tarja Halonen ja puolisonsa Pentti Arajärvi tällaiseen tapahtumaan osallistuvat. Mutta mutta. Miten se kääntyikin niin päin, että köyhät ja unohdetut lahjoivat presidenttiä onnittelulaulujen säestyksellä? Ikään kuin eräässä pohjoiskorealaisessa maankolkassa ikään…

Sillä olisihan se voinut voinut mennä niinkin, että presidentti olisi laulanut syrjäytetyille ja kerrankin ollut olematta presidenttiä. Siis vain tavallinen naaras muiden joukossa ja säästänyt mediahypen sitten erilliseen tilaisuuteen, jossa olisi jyrähtänyt. Jyrähtänyt päättäjien päättömyyttä, kun eivät osaa kantaa huolta lauman heikoimmista. Eivät perkele edes satakomiteassa saaneet mitään aikaiseksi, vaikka juurikin siitä piti tulla armahdus jokapäiväiselle köyhien nöyryytykselle.

Mutta ei ja ei. Halonen antoi vain vienon lausunnon ja senkin juuri sellaisella elitistisellä kapulakielellä, josta päättäjiä on viime aikoina kurmuutettu. Ihan turhaa siis sekin. Halosen mielestä vähävaraisten joulujuhla on osoitus yhteiskunnan aukkokohdista [1]. Siis mitä ****ua? Yhteiskunnan aukkokohta? Siinä eliitin edustaja kommunikoi toisille eliitin edustajille. Mitäpä sitä rahvaan kielillä puhumaan. Tavallinen apina kun ymmärtää vain yhden aukon päälle, josta siitäkin on ainaista puutetta – ainakin uroksilla.

Mitä on ajateltava siitä, että eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio teki sen, mikä olisi kuulunut presidentin tehtäviin. Eli hän käytti selvää suomenkieltä haukkuessaan julkisen vallan edustajat maan hiljaisten unohtamisesta [2]. Jostakin syystä hän oli jättänyt ulostulonsa eläkkeellesiirtymisen kynnykselle. Arvelenpa, että näin kiusallinen lausahdus halutaan nopeasti unohtaa eikä siihen pyhien jälkeen enää palata. Silloin mediaa kiinnostavat paljon tärkeämmät asiat, kuten keskustapuolueen mahdolliset puheenjohtajaehdokkaat.

Apina odottaa nyt rautakorkorouvan uudenvuodenpuhetta. Jospa siinä jyrähtäisi. Mutta ihan turhaan odotan. Eihän naaras edes voi järeästi jyrähtää. Niin se vaan on, yksinkertaista biologiaa. Se tulee geeneistä, että naaras kuulostaa parhaimmillaankin vain kiukkuiseltä ämmältä, joka voi kyllä saada alaistensa korvat punaisiksi – mutta ei siinä välity huoli laumasta vaan pelkästään huoli omasta itsestä.

Katsokaa vaikka kamarineuvos… eikun tohtori Arajärven koiramaista olemusta. Milloin olette nähneet hänen nauravan? Niin, milloin olette nähneet edes presidenttimme nauravan – paitsi itäisen maan presidentti Dmitri Medvedevin seurassa Hanti-Mansiassa kesällä 2008. Ja sekin nauru oli alfauroksen edessä alistuvan naarasapinan kireä irvistys… Mutta ettei tämä nyt menisi pelkäksi halosanalyysiksi, palataanpa otsikon aiheeseen.

Joulua on juhlittu varmaan niin kauan kuin ihmisapinat ovat näillä raukoilla rajoilla asuneet. Ja näillä rajoilla tarkoitetaan kaikkea muuta kuin trooppisen Afrikan paratiisia, joka ei vuodenaikoja tunne. Talvipäivän seisauksen merkitys on ymmärretty varmaankin jo hyvin varhain. Ja kuten lajimme käyttäytymiseen kuuluu, siitä on väännetty uskomusten ja juhlan aihetta. Joulua on pukannut niin maan perusteellisesti.

Joulu on sananakin aitoa pakanallista alkuperää niin kuin koko talvinen örvellysjuhla muutenkin. Ei siis mikään ihme, että Alkon ovet käyvät tiuhempaan kuin koskaan aina joulun edellä, sillä vielä sata vuotta sitten oltiin varmoja siitä, että mitä kovempi on isännän jouluhumala, sitä parempi on seuraavan satokauden tulos. Ehkä nykyajan uskomukset lupaavat uroksille jotakin muuta. Jospa ihan niitä aukkopaikkoja…

Muitakin omituiselta kuulostavia tapoja menneisyydestä löytyy. Joulusaunassa esimerkiksi piti olla hiljaa. Onhan niitä muitakin saunomissääntöjä tullut rikottua. Kuten esimerkiksi sellaista saunaseuralaisten pyhää julistusta, ettei saunassa muka saisi naida. Mihin tämäkään mahtaa muuhun perustua kuin kristinuskon yleiseen seksikielteisyyteen: saunassa ei saa harjoittaa syntiä… Mutta mikä olisi lämmintä saunaa parempi paikka harrastukselle, jossa normaalisti ollaan ilman vaatteita? Ja pesupaikkakin ihan siinä vieressä.

Myös tällainen pakana voi siis aivan surutta viettää joulua, sillä se ei todellakaan ole mikään kristinuskoon liittyvä juhla vaan paljon, paljon vanhempaa perua. Jeesuksen kumartajat vain käyttäytyivät niin kuin kaikki valloittaja-apinat aina ja kaikkialla tekevät. He vääntävät vanhat juhlat itsekkäisiin tarkoituksiinsa liimaamalla perinteisiin omat tarralappunsa. Näin meille sitten keksittiin Jeesuksen syntymäjuhla, vaikka kukaan ei tiedä milloin moinen apina oikeasti syntyi eikä edes minä vuonna se tapahtui!

Tätä samaa väkivaltaa on tehty myös juhannukselle ja varmaan kaikille muillekin muinaisille juhlille (ja pyhille paikoille). Eikö luovuus riittänyt omien bileiden keksimiseen? Tietyissä asioissa kristinuskostakin siis löytyy rajattomasti joustavuutta. Ihan mikä tahansa käy, mutta ei sentään naispappien tai homojen tai muiden poikkeavien suvaitseminen. Hoh hoijaa. Ja tällaisen kuorrutuksen edessä sitä sitten pitäisi apinoiden kirkoissa kumartaa ja virsiä veisata. Silti aika moni on eilenkin aamuna niin tehnyt.

Entäpä sitten joulupukki? Sehän on jumalaakin tärkeämpi mielikuvitusolento, joka sentään ruumillistuu joka vuosi monin erilaisin versioin maapallon lapsille. Jyväskylän kirkkoherra Jukka Keskitalokin uskoo joulupukkiin [3]. Hyvä, että edes siihen, sillä onhan oikeastaan aika vaikea ymmärtää, että yliopistoissa opiskelleet apinat ihan aikuisten oikeesti uskoisivat jumalavedätykseensä. Niinpä kuulostaa aika karsealta, kun julkkispappi Jaakko Heinimäki kertoo eräässä Kotilieden numerossa, kuinka omille lapsilleni en ole uskotellut mitään joulupukkia koskevaa, sillä pidän lapsille valehtelua vähintään yhtä moraalittomana kuin aikuisille valehtelemista.

No mutta mitä muuta nämä papit ihan työksen ja rahasta tekevät kuin … aikuisille?

Joulupukinkin juuret versovat pakana-ajoilta. Suomessa meillä on ollut nuuttipukkeja, jotka kiertelivät talosta taloon olutta ja viinaa juomassa. Eräillä seuduin, kuten Kinnulassa, perinne elää edelleen. Nämäkin pukit olivat urosapinoita, jotka pukeutuivat hedelmällisyysriitin eli pukin hahmoon. Mikä muuten mahtaa olla syynä siihen, etteivät feministit ole ryhtyneet vaatimaan tasa-arvoa pukkipolitiikkaan? Miksei pukki voisi olla yhtä hyvin naaras? Tässä meillä onkin varsin vakava ongelma – uros edustaa antavaa osapuolta vastoin kaikkea logiikkaa. Mutta voihan olla, että tämä homma olisi naisille liian vaarallinen, sillä vihaiset koirat ja humalan inspiroimat seksinnälkäiset naiset tuntuvat olevan ammatin pahimmat työturvallisuusongelmat [4].

Jos yhtään kiinnostaa, miten ”perinteet” syntyvät, kannattaa lukaista vaikkapa Wikipedian kuvaus joulupukin historiasta. Siinä on oma sijansa myös ahvenanmaalaista geeniperimää edustaneella Haddon Sundblomilla, jonka ansiosta tämä oikea Coca-Colapukkimme on punanuttuinen. Tunnetusti tämä partahemmo mme tuo lahjoja vain kilteille lapsille. Eikös tällainen lasten manipulointi ole pahimman sortin henkistä väkivaltaa? Erityisesti urospentuja pelotellaan ja kiristetään koko vuosi valheella, ettei lahjoja irtoa muille kuin naarasmaisesti eli kiltisti käyttäytyville.

Digiumin viime vuonna tekemän tutkimuksen mukaan 52 % vanhemmista käyttää pukkia kiristämiseen ja 34 % pelotteluun. Tämähän on pahempaa kuin vaikkapa korvapuusti, joka sentään on laissa kielletty. Moinen kiltteyden vaatimus on myös vastoin Jeesuksen sanomaa. Hänhän oli nimenomaan huonojen ja vainottujen, ei niin täydellisten ihmisten puolella ja muistaakseni riehui temppeleissä majailevien kiiltokuva-apinoiden kaksinaismoralismia vastaan. Jeesusjoulu on siis tässäkin mielessä pelkkää huijausta.

Niin ne lahjat. Nyt epäillään, että lahjastressi saattaa jopa vaarantaa terveytesi [5]. Verenpaine nousee ja stressitasot kaksinkertaistuvat miehillä sekä kolminkertaistuvat naisilla. Puhumattakaan sitten päänsärystä, jonka saa joka toinen ostoksille lähtenyt naaras! Lahjan valinta on pahin joulustressin aiheuttaja, jopa rahapulaa ja joulusiivoustakin pahempi. Ja miesten aivoja tämä sopivien lahjojen keksiminen rasittaa erityisen paljon [6]. Voisiko tämä johtua tasa-arvo-ongelmasta eli siis siitä, että miehet ostavat lahjoja yleensä naisille – hehän ovat tunnetusti aika ronkeleita lahjan laadun suhteen.

Apinalla ei onneksi ole ollut suurempia ongelmia lahjojen keksimisessä. Oikeastaan prosessi on vähän samanlainen kuin näiden blogijuttujen väsääminen. Ensin tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa, mutta kun ryhtyy kirjoittamaan, tekstiä pukkaa solkenaan – kuten olet jo varmaan huomannut, jos olet jaksanut tänne asti tavata. Eikä pikkujouluistakaan ole puhuttu vielä mitään! Lahjaideoiden kanssa on sama juttu. Netti on vielä helpottanut tätä prosessointia. Lopulta lahjaehdokkaita on koossa liikaakin ja varsinainen stressi voikin tulla siitä, että niistä pitäisi valita se oikea…

Mutta mitä johtopäätöksiä pitäisi vetää siitä, että suomalaisessa pienessä apinakaupungissa joulukuusi maksaa enemmän kuin Berliinissä tai Pariisissa? Aidon kuusen sai tänä jouluna Berliinissä keskimäärin 20 eurolla ja Pariisissa 23 eurolla. Jopa brändikuusi irtoaa Pariisissa halvemmalla kuin tavallinen muotopuoli perusharava Suomessa. Meillähän noita puunlatvoja riittäisi vaikka muille jakaa, mutta silti joulupuita tuodaan tänne kymmenintuhansin. Ei kai siitä voi muuta ajatella, kuin että etelässä ollaan älykkäämpiä. Siksi me kai tänne Pohjan perukoille olemme joutuneetkin.

Jaa, että pitäisikö vielä pikkujouluistakin jotain sanoa? Master of Arts Jukka Relander kadehti viime joulun alla kolumnissaan apinoita, joilla on vain yhdet tai kahdet pikkujoulut. Hänellä niitä tuntuu olevan kymmeniä ja kaikissa on käytävä ja aina on vedettävä pää täyteen, minkä vuoksi loppuvuoden työnteosta tuskin tulee mitään. Pikkujoulut ovat samaan aikaan hyödytön ja välttämätön tapahtuma, hän filosofoi. Samalla tavalla voisi ihmetellä, miksi pitää juoda niin paljon? Ei kukaan pakota. Apinalta ei ainakaan ole mennyt yhtään työpäivää pilalle viinan takia enkä katso menettäneeni mitään.

Näillä näppäimillä kuulun juurikin tähän onnellisten joukkoon, joilla on vain yhdet pikkujoulut vuodessa. Porukka on pelkkiä uroksia, sillä aihepiiri, jonka puitteissa kokoonnutaan, ei paljon taida naaraita kiinnostaa. Paitsi tämä vuosi oli poikkeus. Juhliin oli uskaltautunut kaksi nuorta Naarasta, alan opiskelijoita. Eivätkä he olleet mitään kiilusilmäfeministejä, vaan olivat virittäneet avunsa sievästi ja näyttävästi tarjolle.

Oli varsinaisen hauska katsella porukan ilmeitä, kun nämä naaraat esittäytyivät seksikkääseen tapaansa kertoen omista vahvuuksistaan. Urosten vahvuudet tuntuivat siinä vaiheessa valahtaneen jo jonnekin pöytätason alapuolelle. Melkoisen vuodenvaihteen bakkanaalin olisi varmaan saanut kokoon fantasioista, jotka näiden urosten aivoissa silloin pulppuilivat. Eivätkä nämä ensiluokkaiset naaraat olleet moksiskaan, vaikka katsekontaktin saaminen saattoi olla sattuman kauppaa…

Näin vähällä naaraat siis saavat auringon ilmestymään urosten naamoille (vihjeeksi Haloskalle). Jokaisen pikkujouluissa olleen urosapinan elinikä piteni näiden kaunotarten ansiosta vähintään yhdellä viikolla. Eikä väärään paikkaan tuijottaminen häirinnyt heitä lain. Päin vastoin, heittivät kommenteillaan vain lisää löylyä kiukaalle. Eikä edes ikäero tuntunut heitä häiritsevän, sillä olihan suuri osa sika-apinoista jo puolivälin krouvinsa ohittaneita. Heilläkin sentään on silmää kauneudelle, sen verran testosteronia vielä suonissa virtaa.

Vaikka onhan se niin kuin eräissä kertausharjoituksissa eläkkeelle lähdössä oleva kapteeni reserviläisille totesi. Ajoivat autolla kaupungilla keskellä hehkeintä suomalaista kesää. Naaraat tietysti panivat parastaan pukeutumisen saralla, mikä tarkoittaa, että vähemmän on enemmän. Tuo tekkee jo pahhaa, hän tuumasi ja tarkoitti tietysti sitä, ettei kelpaa enää kuin etäältä ihailijaksi. Hieman sama tunnelma noissa pikkujouluissa. Miehet katselivat kuin Janina Frytä Iltalehden sivuilla ja kuvittelivat, millaisia nuo olisivatkaan ilman vaatteita…

Pikkujoulu on melkoisen suomalainen ja uusi keksintö. Ensimmäisen yrityspikkujoulun lienee järjestänyt Kone Oy 1920 -luvulla. Myös uskovaisten adventinvietolla sanotaan olleen jotain yhteyttä pikkujouluilun kehityshistoriaan, samoin Tuomaan päivän illalla, jota Ruotsissa nimitettiin pikkujouluksi ja jolloin perinteisesti oli lupa maistella itse pantua olutta. Taas siis päädyimme näihin viinaksiin. Tiesitkö muuten, että brittinaaraat tarvitsevat keskimäärin kolmetoista päivää pikkujouluihin valmistautumiseen [7]!

Niin joulu kuin pikkujoulutkin ovat medialle sananmukaisesti Taivaan lahja. Voi sitä jouluisten ”uutisten” määrää, joka toimittajien aivotyön tuloksena ilmoille tupsahtaa. Heti tulee mieleen viimevuotinen lööppi, jossa Marita Taavitsainen neitsytmäiseen tapaan ihmetteli kuinka Raskauteni on ihme! Tai sitten Iltalehden tämänvuotinen hehkutus Vau, mikä jouluasu! Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin jonkun näyttelijän (Sienna Miller, kuka tietää??) joulunalusajan rantalomabikinit. Kyllä toimittajat hommansa tuntuvat osaavan, eikö vain? Ovathan tissikuvat toki mukavia, mutta miksi niitä pitää uutisten sekaan tunkea. Niillehän on ihan omat sivunsa, joille jokainen janoinen apina varmaan tiensä löytää.

Joulua markkinoidaan myös rauhan juhlana. Kuinka kaksinaismoralistista! Ja kuinka tätä markkinointia harjoittavatkin juuri ne tahot, jotka eniten kuvittelevat itsestään. Rauhan juhla, sallikaa apinan nauraa itsensä kippuraan, hah hah haa. Tuskin kukaan edes enää muistaa viime joulua, jolloin hurskaat juutalaiset pommittivat vääräuskoisia palestiinalaiskoiria Gazassa ihan Simona, mistään sodan tai rauhan säännöistä piittaamatta. Tässä teille malliesimerkki uskonnon hyvää tekevästä vaikutuksesta.

Ja kuka maksoikaan tämän hävityksen kauhistuksen? Ei tietenkään Israel, ehei. Sen tekivät kaikki muut, muun muassa jalot EU -kansalaiset eli me. 500 miljoonaa euroa on iso raha, mutta tietysti vähän siihen nähden, että Israelin toilailujen kustannukset pelkästään Gazassa olivat 2,3 miljardia euroa. Uskomattomia rahamääriä, mutta kristittyjen mukaan tämä lienee jumalan tahto. Taloushan siitä vaan saa piristysruiskeita kun tavaraa ensin tuhotaan ja sitten rakennetaan kaikki uudestaan. Oikeastaan sotia tarvittaisiin lisää, jotta talouskasvun profeetat olisivat tyytyväisiä.

Ja kaikki Israelin tyhmyys näyttää tiivistyvän Suomessa erääseen Ruben Stilleriin. Aikaisemmin arvostamani toimittaja putosi maanrakoon luettuani jossakin lehdessä olleen haastattelunsa. Siinä poika osoittautui varsinaiseksi SS -mieheksi, tällä kertaa vain Israelin väreissä. Hän pitää suoranaisena jumalanpilkkana sitä, että jotkut apinat kehtaavat verrata juutalaisvaltion julmuuksia Hitlerin Saksan vastaaviin. Ehkä juutalainen ei voi olla tässä puolueeton kommentoija, sillä juurikin siltä tämän rosvovaltion tekoset vaikuttavat. Luja usko ei tosiasioita miksikään muuta.

Ja mitä kertovatkaan tämän tapaninpäivän uutiset! Israel on taas Joulun kunniaksi ryhtynyt lahtaamaan naapureitaan hengiltä [8].

On tämä kasvihuonehysteria niin huvittavaa. Ei niin, ettäkö itse asiassa olisi mitään naurettavaa, vaan tässä lajimme käyttäytymisessä. Toisaalta, mitä hauskaa siinäkään on, että jokin eläinlaji toimii niin kuin geeninsä määräävät? Sehän vain on, eikä muuta voi. Viimeiset kuukaudet ovat osoittaneet havainnollisesti ihmisapinan älyllisten resurssien rajallisuuden. Huipentuma koettiin tietysti ”naapuri”maamme pääkaupungissa Kööpenhaminassa, jonne kerrassaan 120 maan päämiehet olivat kokoontuneet syömään, juomaan ja naimaan.

Onhan se mukava, että johtajat pääsevät matkustelemaan. Lisäksi yli 15 000 edustajaa 192 maasta kaikkien muiden aktivistien ja toimittajien lisäksi. Kun tällainen määrä testosteronia kokoontuu yhteen, ei ole epäilystäkään, että sperma on roiskunut valtoimenaan hotellihuoneissa, kaduilla ja klubeissa. Delegaatioiden omat naaraat eivät varmaankaan kaikille riittäneet, joten kaupungin synnytyssairaaloissa on odotettavissa varsinainen ruuhka yhdeksän kuukauden kuluttua. Ja Tanska saa jälleen uuden piristysruiskeen monikultuurisuutensa uljaalla tiellä.

Suurimman uhrauksen ilmaston hyväksi tekivät kuitenkin kööpenhaminalaiset seksityön ammattilaiset. Hehän lupasivat antaa ilmaiseksi kaikille ilmastokokoukseen osallistuville. Tällaisesta jaloudesta olisi luullut heijastuvan jotain rippeitä myös kokouskappeleihin, mutta eipä mitään. Lopputuloksesta päätellen siellä tuntui vallinneen juuri sellainen ahneus kuin etukäteen oli jo odotettavissa.

Sillä onhan päivänselvää – pelkän apinalogiikankin perusteella – ettei Homo sapiens pysty ratkomaan tämän kokoluokan ongelmia. Syitä on oikeastaan lukemattomia, mutta en jaksa ottaa tässä esille kuin yhden, suuruudenhulluuden. Se taas kytkeytyy rahatalouteen. Niin kauan kuin raha on olemassa, ihmislaji ei kykene tekemään tämän kokoluokan yhteistyötä. Raha mahdollistaa yhteisöllisyyden rapautumisen ja ilman globaalin yhteisöllisyyden tuottamia sosiaalisia paineita kansakunnat pelaavat vain omaan pussiinsa. Sananmukaisesti nautimme nyt yksityinen on yleistä -sloganin hedelmiä.

Tässä ilmasto-ongelman edellyttämässä yhteistyövaateessa on vielä yksi lisävaikeus. Jotta oikeita tuloksia olisi odotettavissa, osan Telluksen ihmisapina-asukkaista pitäisi tinkiä kerskakulutuksensa turhista rönsyistä. Mutta sellainen ei toki tule millään muotoa kysymykseen. Siitä ei edes suostuta keskustelemaan niissä piireissä, joissa päätöksiä tehdään. Kasvun on jatkuttava myös länsimaissa, jotka ovat itsekkäällä pullistelullaan tämän koko ongelman aiheuttaneet.

Optimistiluonteelle tällaisen tajuaminen voisi tuottaa jakomielisiä paineita. Onneksi apinamieli on joustava. Se voi leikkiä täydellistä optimistia hyvällä omallatunnolla, sillä sitä varten on mahdollisuuksien maailma eli tämä yksilötason arki. Joku kuuntelee musiikkia, toinen kalastaa, kolmas nyplää. Ja on onnellinen niin kuin pitääkin. Sitten on se todennäköisyyksien maailma, joka lopulta määrää, onko meillä mitään kalastettavaa tai nyplättävää. Siinä maailmassa ei kysellä optimismin eikä pessimismin perään, sillä siellä toimivat luonnonlait – kuten Kööpenhamina todistaa. Vanha kansa puki tämän evolutiivisen totuuden muotoon joukossa tyhmyys tiivistyy.

Jos joku oli Köpiksessä oikeassa, he olivat kehitysmaiden, alkuperäiskansojen ja erilaisten järjestöjen edustajia. Mahtavat raharikkaat eivät kuitenkaan pälyile heidän selkänsä takana ja siksi heidän äänensä ei kuulu muualla kuin satunnaisissa mediavälähdyksissä. Heistä saa toki viehättäviä ja värikkäitä pikku juttuja, varsinkin jos tarjolle on tuotu eksoottista naaraskauneutta – kuten vaikkapa kaukaiselta, mereen kohtapuoliin hukkuvalta Tuvalulta. Kuinka sattuikaan, että monet Tyynen valtameren saaret puuttuivat kokouspaikalle viritetystä jättiläismaapallosta [1] kokonaan. Noloa tanskalaisjärjestäjille.

Köyhillä ei ole sananvaltaa. Sitä heillä ei ole lauman sisällä sen paremmin kuin laumojen välilläkään. Rikkaat maat imevät pilkkahintaan köyhien maiden luonnonvarat ja kuskaavat jätteensä tilalle. Köyhillä on oikeastaan vain selkänahka, joka sekin rikkaita kiinnostaa. Pieni lohtu köyhille lienee se, että heiltä sentään löytyy rouhitun selkänahkansa alta ranka, joka raharikkailta tuntuu puuttuvan. Näin se on aina ollut ja on aina oleva niin kauan kuin tämä apinalaji maapallon kamaralla tassuttelee.

Kerrassaan 192 maata siis neuvotteli kahden vuoden ajan – turhaan. Kööpenhaminan sängyistä ei löytynyt riittävän vahvoja jousia edes tyydyttävän sopimuksen viritykselle. Epäonnistumisen välittömäksi hinnaksi on laskettu 300 000 ihmisen vuosittainen kuolema [2] kaiken muun ikävän lisäksi. Tämän johtajat ottivat niskoilleen kevyin mielin. Mutta eihän se nyt ole paljon mitään, sillä köyhyys tappaa 18 miljoonaa apinaa joka vuosi – 21 lasta joka minuutti. Siis yksi joka kolmas sekunti – melkein kuin kärpäsiä…

Ihan sama. Ihan sama vaikkapa rauhanpalkinnon saaneelle Barack Obamalle, joka olisi voinut tehdä ihmeen, jos olisi halunnut. Mutta kun geenit eivät antaneet periksi. Tämä maailman navaksi vielä itseään luuleva valtio katsoi parhaaksi liittoutua Kiinan, Intian, Etelä-Afrikan ja Brasilian kanssa. USA siis etsiytyi itselleen sopivaan seuraan. Samalla se pyllisti paitsi Euroopalle, myös kaikkein köyhimmille maille. Tämä liitto saattoikin pitkässä juoksussa olla Kööpenhaminan kokouksen merkittävin asia.

Voisi myös sanoa, että valinnallaan Yhdysvallat liitti itsensä tietyntyyppisten valtioiden joukkoon. Etsiikö tämä entinen suurmahti vetoapua hätäänsä näistä nopeasti kasvavista talouksista? Mutta missä luuraa Venäjä? Sitäkään ei otettu mukaan Obaman leiriin. Muutenkin se on pitänyt matalaa profiilia koko ilmastoasiassa, vaikka Medvedev paikan päällä käväisikin. Yleisesti on tiedossa venäläisten välinpitämättömyys kasvihuoneilmiötä kohtaan ja monet Tiedeakatemian johtavat tutkijat kiistävät siellä koko asian.

Itänaapurissamme tikittää siis tällainenkin aikapommi, jota voi verrata vaikkapa Yellowstonen supertulivuoreen. Se purkautuu täysin varmasti jossain vaiheessa. Täsmällistä ajankohtaa ei vaan kukaan tiedä. Mutta Suomen poliittinen johto nukkuu Ruususen untaan vain siksi, että kansa ei halua muutosta. Milloin kansa muutosta haluaisikaan ja milloin kansalta muka ihan oikeasti on mielipidettä kysytty, jos jokin päätös on todettu tarpeelliseksi?

Maailmalla jopa epäillään brittiläisten ilmastotutkijoiden sähköpostihakkeroinnin olleen Venäjän tiedustelupalvelun tekosia [3]. Ei mikään mahdoton ajatus. Operaatiohan oli massiivinen ja taitavasti ajoitettu Kööpenhaminen kokouksen alle. Tämä ilmastoskeptikoiden puuhastelu on itsessään oiva esimerkki surkeasta logiikasta. Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas on osuvasti verrannut heitä parturiin, joka yrittää neuvoa aivokirurgia työssään.

Sillä eiväthän nämä sähköpostit kertoneet mitään ilmastosta, vaan pelkästään ihmislajin käyttäytymisestä. Miten tiedeyhteisö voisi olla vapaa inhimillisistä heikkouksista, jotka jylläävät kaikilla muillakin elämänaloilla politiikasta uskontoon ja urheiluun? Ihan samat apinanaivot ne siellä keskenään kilpailevat yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa kuin dopingin voimalla kilpakentilläkin. Muutama jäynä ei muuta perusasioita miksikään. Todistusaineistoa riittää, vaikka osaa siitä olisikin vallanhimossa sorruttu tuunailemaan.

Eikä tämä ole edes kauheinta, mitä ilmastolla ratsastamisessa maailmalla tapahtuu. Kaikki ovat varmaan panneet merkille, kuinka melkein mikä tahansa tuote on yhtäkkiä muuttunut ilmastoystävälliseksi ja sen ostamisen kerrotaan pelastavan maailman. Väärin tietysti. Yhtä väärin kuin sekin vedätys, jonka viljelemisestä armoitettu presidenttimammamme Tarja Halonen palkittiin Kööpenhaminassa.

Tarja on virassaan tehnyt omaa henkilökohtaista, globaalia vaalityötä tulevaa YK -viranhakuaan varten. Siinä hurmoksessa suomalaiset ovat muun muassa maksaneet 21 köyhän maan naarasedustajan matkan ilmastokokoukseen [4]. Ihan hyvä, jos puolet tai edes kymmenen heistä olisi ollut urosapinoita. Jostakin syystä köyhiä maita edusti tässä joukossa muun muassa Bahama, joka bruttokansantuotteella mitattuna sattuu olemaan maailman 37. rikkain maa [5] …

Ei kuulosta kovin tasa-arvoiselta, mutta eihän tasa-arvo näiden puuhanaisten perimmäinen tarkoitus olekaan. He ovat lanseeranneet jopa sellaisen mahdottoman ”totuuden” kuin että naiset ovat ilmastonmuutoksen suurimpia kärsijöitä. Aikaisemminhan naisten on julistettu kärsivän eniten mm. sodista, luonnonmullistuksista ja muista globaaleista kriiseistä. Sattuuko tällä planeetalla olemaan yhtään asiaa, josta naaraat eivät kärsisi uroksia enemmän? Tämä surkeus ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että miehet elävät kaikkialla naisia lyhyemmän elämän.

Perusteeksi tällaisille väitteille riittää vain se, että muodollinen päätösvalta on useimmissa kulttuureissa edelleen miehillä [6]. Tästä tiukkapipofeministi näyttää vetävän sellaisen johtopäätöksen, että miehet ajattelevat vain itseään. Tämähän ei pidä paikkaansa, koska evoluutio ei olisi sellaista urosvaltaa voinut edes kehittää. Naaraista se voi tietysti siltä näyttää, koska heidän aivoistaan ei vastaavaa lauman kokonaisedun huomioon ottavaa automaattia löydy. Evoluutio ei ole voinut sellaista väsätä, koska urokset ovat hoitaneet muodollista vallankäyttöä miljoonien vuosien ajan.

Missä näitä logiikan irvikuvatotuuksia jatkuvasti suolletaan? No sehän johtuu siitä, että sukupuolinäkökohdat on naarasvallan oveluudella ujutettu kaikkialle. Jopa IUCN:llä eli kansainvälisellä luonnonsuojeluliitolla on ”gender-asiantuntija”, Lorena Aguilar Revelo, joka vastikään kävi julistamassa juurikin näitä samoja loruja suomalaisille apinoille. Ja lisää samanlaista höttöä on tulossa. Suomi on ollut Halosen johdolla vaatimassa, että ilmastosopimukseenkin liitetään tasa-arvoa ja naisten asemaa koskeva kohta! Ehkä juuri siitä urkenisi Tarjalle hehkeä eläkevirka.

Näistä ansioista naisjärjestöt sitten palkitsivat Halosen Millennium -soihdulla ja Suomen Gender Championships -kunniapalkinnolla. Hurraa! Sen sijaan melkoisen vähän on hehkutettu sitä tunnustusta, jonka Haloslandia sai kansalaisjärjestöiltä heti neuvottelujen aluksi. Se oli Päivän fossiili -palkinto, jonka kansainvälinen, 500 järjestöä edustava Climate Action Network myöntää vastuuttomimpia ilmastonäkemyksiä esittäneille maille…

Jatkuvasti sitä oppii jotain uutta. Aina tämä ei kuitenkaan ole hyväksi. Joskus oppi voi jopa käydä terveyden päälle ja suurin osa kaikesta tiedosta oikeastaan rasittaa aivoja täysin turhaan. Vasta pari päivää sitten saimme lukea [1], kuinka aivoihimme tunkee joka päivä keskimäärin 34 gigatavun tietomäärä. Tutkijoiden mukaan tämä vaikuttaa käyttäytymiseemme ja jopa aivojemme rakenteeseen. Meistä tulee lyhytjännitteisiä kvartaaliapinoita, jotka eivät pysty syvälliseen ajetteluun.

Tänään apina oppi uuden termin, drop out. Pystyin melko nopeasti luokittelemaan sen tarpeettomaksi ainakin itselleni, sillä huippu-urheilu edustaa minulle samanlaista turhuutta kuin esimerkiksi uskonto. Ja ainakin Suomessa tämä drop out liitetään jostakin syystä urheiluun, vaikka maailmalla se näyttää tarkoittavan yhteiskunnan tai koulutuksen ulkopuolelle joutumista, oikeastaan siis syrjäytymistä.

Paitsi että termi luokittui tarpeettomien laariin, se rupesi Radio Puheessa toistuessaan vaikuttamaan jopa vahingollisesti. Jos apinatalossa olisi verenpainemittari, tämän haitallisuuden olisi voinut varmaan todistaakin. Ärsytykseen on kaksi perustetta. Ensinnäkin se, että apinayhteisöillä näyttää aina olevan tarve keksiä jotain uutta valitettavaa, vaikka syytä sellaiseen ei ihan oikeasti olisi olemassakaan. Toinen on sitten tämä englantitermien palvonta, vai pitäisikö sanoa väärinkäyttö. Onhan meillä suomenkielikin, perkele!

Urheilun Taustapeilissä Pekka Viinikka, Pasi Mäenpää ja Turkka Tervomaa jaarittelivat puoli tuntia siitä, että osa nuorista lopettaa harrastuksensa ennen aikojaan [2]. Avainsana tässä on tämä ennen aikojaan. Kuka sen nyt sitten määrittää, mikä olisi se oikea aika? Ei kai sitä voi tehdä kukaan muu kuin nuori itse ja silloin jokainen aika on oikea aika. Tilalle tulee jotain muuta, jokin muu harrastus tai vaikkapa vastakkaisen sukupuolen kanssa vehtaaminen, mikä on sata kertaa urheilua fiksumpi ajankäyttömuoto.

Tällainen huoli harrastajien menettämisestä on pohjimmiltaan sama kuin uskontojen pakko haalia kaikki mahdolliset sielut omiin rekistereihinsä. Juuri me (eli minäminäminä) olemme parhaan harrastuksen tai urheilulajin (uskonnon) edustajia ja juuri siksi kaikkien pitäisi viihtyä juuri meidän porukoissamme. Jos joku kiinnostuu jostakin muusta, tulee hätä ja pitää ruveta tutkimaan syitä ja keksimään ilmiölle jokin nimi. Tällä kertaa joku valopää on kaivanut jostain drop outin.

Suurimmat alle 19 -vuotiaiden lopettamisprosentit ovat yleisurheilussa, pesäpallossa, jalkapallossa ja jääkiekossa. Pienimpiä prosentit ovat suunnistuksessa. Tämä on selvinnyt KIHU:n eli Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen tutkimuksissa. Aika päivänselvä tulos, jonka olisi voinut pullauttaa ilmoille pelkällä maalaisjärjellä – ehkä jopa apinalogiikka olisi moiseen riittänyt. Mutta saihan yksi Jari Lämsä töitä tehdäkseen.

Tutkimalla kahden peräkkäisen kauden lisenssitietoja olemme voineet rakentaa harrastajapyramidit, sanoo Lämsä. Kiitos tästä. Mutta mihin harrastaja tarvitsee lisenssejä? Drop out on kuulema maailmanlaajuinen ilmiö. Totta kai, niinhän kaikki käyttäytymiseen liittyvät asiat ovat, koska samasta apinalajista puhutaan. Näihinkin itsestäänselvyyksiin saadaan uppoamaan euro poikineen. Toivottavasti ne revitään jostakin muualta kuin veronmaksajien taskusta.

Sitten se perkele. Onko tämä englannin ihailu sekin evoluution pakottama välttämättömyys? Näin on kohta pakko ajatella, kun joka puolella joku hiton Senior Account Manager mussuttaa Big Mac:ä Back Officessa. Onko tämä vain osa sitä suuruudenhulluutta, jonka nykyinen maailma geenivajavuudellemme mahdollistaa? Suuri syö hitaasti pienen, kuten kristinusko on kohta syönyt kaikki maailman ”pakana”uskonnot. Jos näin on, tästä on tietysti yhtä turha valittaa kuin eräiden muiden drop outista.

Ei kai olisi tarvittu kovin suurta mielikuvitusta keksiä drop outille suomenkielinen vastine, jos tästä olemattomasta ilmiöstä ylipäätään on pakko puhua. Harrastuksen lopettaminen kuulostaa yksinkertaisuudessaan vallan järkeenkäyvältä. Jos olisi haluttu hieman erikoisuutta, niin ei kun nimikilpailu käyntiin. On sitä Suomessa osattu sanoja keksiä 1800 -luvullakin, miksei muka enää? Kysymys taitaakin olla vain henkisestä laiskuudesta.

Mistä laiskuudesta on sitten kysymys, kun käytetään sellaisia sanoja, joille on jo olemassa täsmällinen suomenkielinen vastine, mutta silti käytetään englantilaista? Konteksti tulee ensimmäisenä mieleen. Sen käyttäjät leimautuvat apinametsässä alkeellisiksi meduusoiksi. Sanaa suosivat etenkin yhteiskuntatieteellisen tai humanistisen korkeakoulutuksen itseensä imeneet nuoret naaraat ja heitä myötäilevät urosapinat, jotka pelkäävät muutoin jäävänsä aivan ilman.

Ja mikä muoti nyt on menossa prosessoinnin kanssa? Vai eikö apina ole aiemmin vain kiinnittänyt huomiota moisen törkysanan käyttöön? Viime kesästä lähtien on tuntunut sitlä, että lähes jokainen radioon päässyt apina on katsonut velvollisuudekseen sisällyttää puheisiinsa vähintään yhden prosessi- sanan. Eräät nimekkäätkin puhujat kuuluvat viljelevän sitä oikein ammattiylpeydellä. Nimilista on kunniakas Pekka Haavistosta Sari Baldaufiin, tähän Suomen vaikutusvaltaisimpaan naarasjohtajaan, joka on myös valittu Euroopan tärkeimmäksi ja maailman 14. arvostetuimmaksi naisjohtajaksi.

Niin tämä Sari ehti toistaa prosessi -sanan kymmenen kertaa kymmenen minuutin aikana esitellessään johtamansa Suomen elinvoiman lähteet -kehitysohjelman aikaansannoksia pari kuukautta sitten. Jotain ristiriitaa tämän lausahtelun ja kehitysohjelman oletettavien tavoitteiden väliltä voisi ehkä löytää, jos haluaisi. Prosessoinnin viljely tuntuu ihmeelliseltä erityisesti siksi, että yleensä koko sanaa ei tarvittaisi lainkaan. Se voitaisiin yksinkertaisesti jättää pois eikä mitään ihmeellistä tapahtuisi.

Tai sitten ilmaisua voisi hieman muuttaa. Viimeisin tänäinen prosessibongaus tuli Siuntion kunnanvaltuuston jäseneltä Arto Varpiolta. Tämän pikkukunnan kunnanhallitus on sattunut toilailemaan raskaasti ja sille annettaneen lähtöpassit. Varpion mukaan kunnan kannalta olisi paras, mitä nopeammin tämä prosessi käydään läpi. Ja Varpio edustaa sentään keskustapuoluetta. Olisiko ollut aivan ylivoimaista todeta vaikka siihen tapaan, että parasta kunnan kannalta olisi saada asia nopeasti ratkaistuksi…

On paljon ihmisiä, joilla on jo kaikkea. Ja ehkä vielä enemmän on ihmisiä, jotka luulevat toisella olevan kaikkea. Siksi lahjan antaminen voi tuntua ongelmalta. Ihan sama, voisi joku sanoa. Mutta, mutta. Lahjat eivät olekaan ihan mitä tahansa humpuukia, vaan suorastaan evolutiivinen pakko sosiaalisen lajin menestymiselle tällä planeetalla. Lahjoihin nimittäin sisältyy hau – lahjan henki, joka pyrkii takaisin antajansa luo ja siten ”pakottaa” antamaan vastalahjoja. Näin asian selittävät alkuperäiskansat.

Ranskalaisen, reilu kuukausi sitten satavuotiaana Pariisissa kuolleen antropologi Claude Lévi-Sraussin näkemyksen mukaan perinteisessä yhteiskunnassa lahjan antaminen muodostaa yhteiskunnan selkärangan. Lahjat ovat yhteiskunnan luomiskeino ja lahjan hengestä tulee yhteiskunnan ”sielu”. Sellaisessa yhteiskunnassa lahjoihin vastataan ilman muuta lahjoilla, sillä lahjan hau varmistaa, ettei niin rohjeta olla tekemättä.

Mitä tällä muka on tekemistä modernissa markkinataloudessa, voisi joku apinapolo ihmetellä. Sitä vaan, että markkinatalouskin on evoluution tuote ja sillä on todennäköisesti yhtymäkohtansa vaikkapa banaanikärpästen toimiin. Sieltähän löytyy seltystä esimerkiksi mustasukkaisuuteen ja alkoholismiin, miksei myös työntekoon. YK:n kehitysohjelma UNDP on selvittänyt markkinatalouteen kuulumattoman työn merkitystä ihmiskunnalle ja päätynyt lopputulokseen, että puolet kaikesta maailman tuotannosta onkin itse asiassa lahjoja.

Tor Nørretranders on mainiossa kirjassaan Homo generosus tiivistänyt tämän seuraavasti: ”Elämme lahjataloudessa, joka varmistaa sen, että miehet voivat ansaita jonkin verran rahaa, jolla he voivat tehdä vaikutuksen naisiin”. Inhimilliset yhteydet eivät hoidu markkinatalouden mekanismeilla, vaan siinä on kyse on suhteista, anteliaisuudesta ja toisten huomioon ottamisesta. ”Taitava sairaanhoitaja on itse anteliaisuus, täynnä ylimääräistä tarmoa, joka luonteensa ja tarmonsa voimalla auttaa toista ihmistä saamaan takaisin elinvoimansa ja siten halun parantaa itse itsensä”. Jokainen voi päässään miettiä, kuinka tämä ihanne toteutuu nykyisessä ulkoistetussa tuottavuushypessä.

Sairaanhoitajilla on virka-asu. Niin on myös lentoemännillä, poliiseilla ja sotilailla. Nämähän ovat kaikki suosittuja seksifantasioiden kohteita ja menestynevät hyvin parisuhdemarkkinoilla. Selitykseksi on tarjottu itse virka-asua, mutta tuskinpa se on se varsinainen juju. Taustalla vaanii pikemminkin sukupuolivalinnan miljoonavuotinen perintö: toisen anteliaisuus viestii ylenmääräisestä tarmosta eli hyvistä geeneistä. Tähän sopiikin säkeistö Hávamálista, tuosta viikinkien ”raamatusta”:

Auliit ja uljaat

elävät parhaiten,

heillä on harvoin huolta;

mutta kaikkea murehtii

kehno mies,

on itara antamisessa.

Mutta asiaan. Ympäristön kannalta olisi tietysti parempi, että tavararöykkiöistä päästäisiin eroon. Palvelut ovat ihmiseltä ihmiselle ja siten tavaroita suositeltavampia. Nyt on keksitty myös virtuaalilahjat, joissa lahjan saajalle annetaan vain tietoa. Lahjan antaja maksaa palveluntarjoajalle, joka vaikkapa rokottaa lahjoitussummalla kehitysmaiden lapsia. Lahjan saaja saa kortin, jossa kerrotaan, että tällainen lahjoitus on tehty.

Hänelle pitäisi siis tulla hyvä mieli siitä, että lahjoittaja kehtaa kehua omaa laupeudentyötään. No ehkä tämä oli nyt vähän ilkeästi ajateltu. Mutta hieman tätä silti on vaikea asettaa lahjanannon perinteeseen. Välittyykö siinä se hau? Toki se mainostaa antajansa auliutta ja uljautta täyttäen siten tämän puolen lahjan antamisen filosofiasta.

UNICEF on keksinyt virtuaalisen pehmeän paketin, joka on saanut näyttäväti tilaa myös mediassa. Mutta miksi pehmeä paketti? Siksikö, että se on naisaivojen tuote ja varmaankin naaraat ovat suurin kampanjoinnin kohderyhmä? Sillä kovalla ja pehmeällä on eroa, se ei ole mikään pelkkä vitsi. Urokset tykkäävät kovista ja naaraat pehmeistä paketeista. Tämä näkyy vaikkapa marakattipienokaisten leluvalinnoissa. Heihin tuskin mikään Patriarkaatti on päässyt vaikuttamaan – ellei se iso paha P olekin itse E eli evoluutio.

Koska apina on uros – tai ainakin luulee olevansa – velvollisuuteni on esitellä Sinulle virtuaalinen kova paketti. Sen tarjoaa BirdLife Suomi: linnunpönttö lahjaksi ystävälle ja linnuille. Kun annat lahjaksi esimerkiksi pikkulinnunpöntön (20 euroa) tai pöllönpöntön (75 euroa), lintujärjestön asiantuntijat rakentavat pöntön ja vievät sen metsään. Sinä sen paremmin kuin lahjasi saajakaan eivät näe muuta kuin kauniin lahjakortin.

Näin tietysti helpotetaan monien kolopesijöiden kroonista pesäpulaa, johon nykyinen metsänhoito on streriiliydessään johtanut. Suurista puheista huolimatta metsänhoidossa ei ole tapahtunut riittävää moniarvoistumista. Laho- ja kolopuista on puute. Tällä lahjalla voit siis paikata metsätalouden tyhmyyksiä täällä kotomaassa, mutta samalla auttaa muuttolintuja niiden muuttomatkoilla, sillä pönttökampanjan tuottoa käytetään myös linnustonsuojelutyöhön.

Hyvä idea tämä pönttöjuttu. Mutta ehkä sitäkin voisi vielä parantaa tulevia vuosia silmälläpitäen. Nythän ainoaksi muistoksi tapahtumasta jää pahvinen kortti, jonka kohtalo parhaimmillaankin lienee joulun jälkeinen kartonkikeräys. Mutta jospa käyttöön otettaisiin hieman nykytekniikkaa. Samalla toki pöntön hintaakin voisi hilata ylöspäin. Ensiksi tarvittaisiin lahjan saajan puhelinnumero tai sähköpostiosoite.

Loppu onkin sitten legendaa. Tai jotain sinne päin. Lintumiehet tuntien on päivänselvää, ettei niitä pönttöjä jätetä metsiin mätänemään, vaan joka vuosi jokainen pönttö käydään tutkimassa; kuka siellä asuu ja montako poikasta sieltä maailmalle tupsahtaa. Ehkä se käydään vielä syksyllä siivoamassa talvilintujen yösijaksi. Ja nämä tiedot paikkatietoineen tallennetaan lintuharrastajien mahtaviin tietojärjestelmiin.

Ei kai olisi suuri vaiva – oikeastaan vain napin painallus – välittää näin kertyneet tiedot lahjansaajan (ja miksei samalla lahjoittajankin) puhelimeen tai sähköpostiin. Parhaimmillaan tämän lähetyksen voisi tehdä reaaliajassa pöntön viereltä. Siinäpä vasta yksilöllinen muistutus hyvästä asiasta ympäri vuoden. Keväällä tupsahtaisi viesti pöntön viennistä maastoon paikkatietoineen. Ja kuva pönttömaastosta tietysti liitteenä. Kesällä voisi seurata pesinnän edistymistä muna- ja poikaskuvineen sekä syksyllä sitä, mitä pesäpahnoista löytyikään.

Mikäpä sen mukavampaa, kun voisi sitten työpaikan kahvitunnilla kertoa, kuinka pöntöstäni on löytynyt tänään kuusi munaa. Siihen voisi työtoveri kuitata, että minun pöntöstäni ne jo hyppivät alas pää kolmantena jalkana – tai siipenä. Voi tätä linnunelämän ihanuutta!

Uutispäivä Demarin torstainen pääkirjoitus oli surkuhupaisaa luettavaa ja todisti sen, minkä apinat ovat jo pitkään tienneetkin. Eli sen, että demareiden kiintymys presidentin valtaoikeuksiin johtuu vain siitä, että Istuva Naaraamme sattuu edustamaan toveripuoluetta. Samalla pääkirjoitus tulee todistaneeksi sen, kuinka lyhyellä sihdillä politiikot asioita ajattelevat. Tällaisella aivokapasiteetilla toimivilta on aivan turha odottaa minkäänlaisia ratkaisuja päälle vyöryvien ympäristöongelmien selvittämiseksi.

Ehkä ei kuitenkaan pitäisi liikaa syyllistää demareita. Eiväthän he sentään sen huonompia ihmisapinoita ole kuin muutkaan poliitikot. Evoluutio ei vaan ole suonut meille tämän enempää älliä, logiikasta tai kokonaisuuksien, suuruusluokkien ja tulevaisuuden hahmottamisesta nyt puhumattakaan. Tässä sitä sitten kärvistellään matsästys- ja keräilytalouden aivoilla keskellä päällekaatuvia globaaleja ongelmia. Ei käy kateeksi poloisia päätöksentekijöitä. Vaikka kuinka olisi hyväkin tarkoitus, aivot eivät vaan anna myöten tehdä oikeita päätöksiä.

Kestoehdokkaamme presidentinvaaleissa, Sauli Niinistö, esimerkiksi tuli ehdottaneeksi koko presidentti-instituutiosta luopumista. Niin loistava ehdotus, mutta ei se herättänyt edes minkäänlaista keskustelua. Näin evoluutio taas päihitti terveen järjen käytön kuusi-nolla, sillä evoluutio pakottaa meidät ihannoimaan lauman johtajaa. Siksi meillä pitää sellainen olla, vaikka sillä ei mitään virkaa olisikaan. Siis muuta kuin olla töllisteltävänä.

Jos ihan järjellä ajateltaisiin – ihan vaan hetken ajan, niin emmehän me mitään presidenttiä tarvittaisi. Ei sillä ole nytkään mitään sellaista tekemistä, mitä ei joku muu voisi tehdä paremmalla osaamisella ja parlamentaarisella taustalla. Tarja Halonen on inertillä esiintymisellään vain vahvistanut tätä tosiasiaa. Tulisimme vallan hyvin toimeen ilman laumanjohtajaa. Pääministereitähän ei sellaisiksi voi oikeastaan lukea, sillä he voivat saada potkut melkein millä hetkellä hyvänsä.

Ajatelkaapa nyt, millaisia etuja presidentin viran lakkauttaminen toisi Suomelle. Poliitikoilta ei enää menisi puolta energiastaan taisteluun lautasten määrästä. Eduskunnan tahto toteutuisi erilaisissa nimityksissä, kun kukaan omaan pussiin pelaaja ei sotkeutuisi päivänselviin päätöksiin. Maanpuolustus ja ylipäällikkyys olisi ammattilaisten käsissä, kun armeijaa käymätön pasifisti ei pääsisi syyttämään muita omista unohduksistaan. Ja millaisen taloudellisen säästön viran lakkautus toisikaan muassaan. Tuottavuus on politiikan matra numero yksi ja presidentin lakkauttaminen olisi sitä parhaimmillaan.

Ajatelkaa. Presidentin lisäksi myös hänen kansliastaan, kokeistaan, siivoojistaan, talonmiehistään, autonkuljettajistaan ja kaikista muista palvelijoistaan päästäisiin eroon. Säästö olisi 15 miljoonaa euroa vuodessa. Presidentinlinna voitaisiin myydä jollekin venäläiselle oligarkille. Nettotulo valtiolle olisi kolminumeroinen miljoonaluku. Entäs sitten Mäntyniemi, jonka rakennuskustannuksetkin olivat 35 miljoonaa euroa. Se voitaisiin myydä 99,99 miljoonalla Kimi Räikkösen kesämökiksi. Näin saataisiin hieman Kiminkin euroja Suomen valtiota hyödyttämään. Helsingin kaupunki voisi vielä lätkäistä kiinteistölle erikoisveron, vaikkapa miljoona euroa vuodessa, joka ohjattaisiin suoraan Heikki Hurstin köyhäinapuun. Ei kai Kimikään kehtaisi moista hyväntekeväisyyttä vastustaa.

Sitten on vielä Naantalin Kultaranta, tuo aurinkoinen kesäidylli, josta tulee pelkkiä hyviä muistikuvia kaikkien suomalaisten sydämiin. Se voitaisiin ehkäpä säilyttää valtiolla ja muuttaa jokapojan ja -tytön eliittiklubiksi. Ajatelkaa. Sinne voitaisiin arpoa kaikkien suomalaisten kesken viikon mittaisia ylellisyyslomia – valtion piikkiin tietysti. Kerrankin saisivat tavalliset suomalaiset kokea, miltä Herrana olo tuntuu, kun palvelijat häärivät ympärillä. Rakennusten puolesta sinne mahtuisi kerrallaan varmaankin parikymmentä perhettä eli vuodessa yhteensä lähes 2200 persettä saisi ilmaisen lomaviikon! Tällainen järjestely olisi jopa Kultarannan aikoinaan 1900 -luvun alussa rakentaneen suurliikemies Alfred Kordelinin toiveen mukaista. Hänen haaveenaan kun oli, että linna puistoineen ilahduttaisi kaikkia suomalaisia.

Ilmeisistä eduistaan huolimatta tätä ihmettä ei tule tapahtumaan. Lauma haluaa johtajansa. Jokaisella kansalla sellainen on olemassa – jos ei presidentti, niin sitten kuningas tai jokin muu urospuolinen laumanjohtaja. Se vain pitää olla, vaikka sille ei mitään järjellistä syytä löytyisikään. Tämäkin jo todistaa, että meitä vie enemmän vaisto eli tunteet kuin mikään muu. Ja suomalaisia kiehtovat etenkin linnan juhlat. Pelkästään se on hyvä syy maksaa 15 miljoonaa euroa vuodessa ylimääräisinä veroina.

Köyhät tykkäävät katsella, kun kauniit ja rohkeat juhlivat. Näinhän se menee, sillä en ole kuullut paljonkaan kovaäänisiä vaatimuksia siitä, että itsenäisyyspäivän juhliin pitäisi kutsua vaikkapa sata tavallista apinaa satunnaisotannalla vuosittain. Nythän siellä pönöttävät samojen firmojen johtajat vuodesta toiseen. Miksi esimerkiksi pankkien ja vakuutuslaitosten johtajat pitää kutsua sinne joka vuosi? Kerran vuosikymmenessä voisi olla kohtuullista. Vai johtuuko se vain siitä, että suomalainen kerma on niin ohutta, että siitä on paha kuoria?

Halonen teki tänä vuonna kuitenkin oikean emämunauksen juhlajärjestelyissään. Siitäkään ei ole isoja uutisia lehtien etusivuille revitelty, vaikka kysymys on törkeästä tasa-arvorikkeestä. Tiedättehän tämän naisliikkeen vaatimuksen siitä, että sisäinen kauneus on ainoa hyväksyttävä kauneuden muoto. Kaikki missikisatkin pitäisi lopettaa, koska ulkoinen kauneus alistaa naista. Mutta mitä tekeekään feministi Halonen? Hän vaatii, että linnaan tulevien kadettien pitää olla pitkiä! Eikös pituus olekaan ulkoista kauneutta? Siis vaikka olisi kuinka sisäisesti kaunis kadetti, hänellä ei ole asiaa linnan juhliin, jos pituus ei riitä.

Pituusraja on 175 senttiä. Kadettikurssin johtaja Pasi Väätäisen mukaan tämän vuoksi linnaan pääsi vain yksi naiskadetti. Epäselväksi jäi, oliko hänen tehtävänsä viihdyttää yksinäisiä miehiä vai lasbonaisia. Edellisessä tapauksessa vientiä varmaan riittäisi jatkoillekin. Pasin mukaan jatkoilla ei kuitenkaan saa käyttää juhla-asua. Ja kun tiedetään naaraiden hinku virkapukujen perään, koko kadettikäytäntö alkaa saada parituksen piirteitä. Presidenttimmekö siis onkin oikeastaan parittaja?

Kun nyt näyttää pahasti siltä, että presidentin virka on pääasiassa viihdyttää kansaa, eikö olisi aika muuttaa järjestelmää hieman modernimmaksi. Vai olisiko se uusvanhaa, jos presidentin tilalle palkattaisiin kuningas? Palattaisiin juurille parinsadan vuoden taa. Samalla lähennyttäisiin läntisiä naapureitamme. Sen verran voitaisiin uudistaa käytäntöä, että palkattaisiinkin pelkkä kuningatar, sillä kuninkaalliset naaraat kiinnostavat kansaa sata kertaa enemmän kuin urospuoliset vastineensa.

Sellainenkin maailmanluokan innovaatio voitaisiin tehdä, että kuningatar valittaisiin kansanäänestyksellä määräajaksi. Se ei olisi mikään perintövirka ja oikeastaan voitaisiin vaatia, ettei valittu yksilö edes lisääntyisi. Lisääntyminen kun ei ole naaraiden mielestä enää seksikästäkään ja siinähän kiinteä liha rupsahtaa niin ikävästi. Valintahetkellä ehdokkaan pitäisi olla alle kolmekymppinen. Eläkkeelle hänet pistettäisiin viisikymppisenä, sillä sen jälkeen kukaan ei enää halua kuunnella kiukkuisen vanhan riivinraudan jaarituksia. Joidenkin mielestä potkut pitäisi antaa jo nelikymppisenä, mutta kun meillä on nämä eläkeiän nostotalkoot meneillään…

Muitakin lupauksia voitaisiin viran vastaanottajalta edellyttää. Bilettäminen olisi virkavelvollisuus, samoin hameiden ja korkokenkien käyttö. Oikeastaan kuningattaren pitäisi olla korkojen kanssa vähintään juurikin tuo 175 senttiä pitkä. Säännöllisin väliajoin hänen pitäisi unohtaa rintaliivit ja/tai pikkupöksyt kotiin. Näin varmistettaisiin medialle runsaat ja varmat tulonlähteet. Suomeen syntyisi uusi tuhatpäinen paparazzien ammattikunta eli työttömyysongelmakin olisi pian historiaa. Lisäksi kuningattaren pitäisi adoptoida vähintään yksi lapsi jokaiselta mantereelta. Näin lisättäisiin suomalaisen sisäänlämpiävän yhteiskunnan monikulttuurisuutta.

Lady on pikkutyttöjenkin suosikki

Olisiko meillä joitakin mahdollisia ehdokkaita jo näköpiirissä kuningattaren jaloon virkaan? Ensimmäisenä tulee itseoikeutetusti mieleen Paris Hilton. Hänellä on suosituksia vaikka muille jakaa, mutta hän taitaa olla jo suuntautunut seuraaviin USA:n prsidentinvaaleihin. Onnea hänelle! Kukapa muu voisi astua hänen siroihin kenkiinsä? Miten olisi Lady Gaga? Ehkä häntä ei näin pikku virka kiinnosta, kun tarjolla on koko maailma. Perinteisesti voitaisiin tietysti kääntyä länsinaapurin puoleen. Madeleine osaisi hameet ja korkokengät ja pituuttakin lienee riittävästi. Sellaista kaunotarta kelpaisi katsella.

Mutta, mutta. Harmin paikka, hän aikoo naimisiin ja haaveilee jo lapsistakin [1]! Eihän sellainen Suomen kuningattarelle sopisi. Pitääkö siis vaan katsella kotimaista tarjontaa, ellei ihan itänaapuriin asti mennä. Sieltä löytyisi ainakin tarpeeksi korkeita korkoja… Mutta miten olisi Fatbardhe Hetemaj? Komea ilmestys, apinalle ainakin sopisi. Hän suhtautuu puheidensa mukaan myönteisesti bilettämiseen ja miesten kanssa vehtaamiseen. Otsikoita olisi luvassa varsinkin, jos sen vilauttelun vielä oppisi. Sen taas osaisi karismaattinen Rakel Liekki, mutta hän on niillä rajoilla ja vähän ylikin, sillä täytti 30 jo syyskuussa. Pituusongelma kyllä olisi hoitunut, korkoja kun ei tarvittaisi kuin yksitoista senttiä…

Viime vuonna apina teki eräille apinalauman jäsenille joululahjaksi seinäkalenterit. Tai siis teetätti omista kuvista. Voisihan sen toki askarrella ihan alusta asti itsekin. Siitä vaan kartonkikauppaan ja sitten saksimaan, piirtämään ja lopuksi itse tulostettu kuva johonkin kulmaan veikeästi Kallelleen. Lopputulos olisi ainakin persoonallinen ja ehkä jollakin tapaa ekolooginenkin. Apina ei taida kuitenkaan olla näin luova persoona, joten pakko oli tutustua kaupallisiin palveluntarjoajiin. Palvelujen osto kun on kuulema myös ympäristöystävällistä lamantorjuntaa, sanovat poliitikot.

Mutta, mutta. Eipä netistä löytynyt yhtään tyydyttävää palvelijaa, joka olisi pystynyt vakuuttamaan työnsä laadusta ja antamaan riittävät tiedot päätöksen pohjaksi. Silloin tuli jopa mieleen, että pitääkö tässä perustaa oma firma, joka välittäisi netissä sopivan kuvakalenterin kullekin makunsa mukaan. Minusta ei ainakaan ole ihan sama, millainen lopputulos on – onko se pelkkä värikopio (näitäkin oli tarjolla) vai onko tarkoitus myydä ihan oikeita valokuvia. Esimerkiksi. Monta muutakin asiaa pitäisi tuotteesta tietää ennen kuin siitä maksaa vaikkapa 30 euroa.

Asia ratkesi viime vuonna kuitenkin vanhanaikaisella tavalla. Apinakaupungista löytyi oikea perinteinen fotokauppa, joka tarjosi aakolmosen kokoisen kalenterin aidoilla kuvilla. Ne oli siis liimattu kalenteripohjaan kaksipuoleisella teipillä ja siten irrotettavissa myöhemmin vaikka albumiin. Netistä ei vastaavaa silmiin sattunut. Ja kalenterin laadun saattoi nähdä luonnossa ennen päätöksen tekoa sekä kysellä myyjältä lisätietoja esimerkiksi kuvien resoluutiovaatimuksista. Ihan mitättömän kokoista tiedostoa kun ei A3-koon kalenteriin kannata tarjota. Valmis tuote osoitti, että jopa alle 500 kilotavun kokoisesta kuvasta tuli aivan kelpo lopputulos, vaikka 800 kt olikin suositus.

Oli siis helppo tuudittautua ajatukseen, että samaan kauppaan suuntaan askeleet tänäkin jouluna. Mutta, mutta. Valikoimista oli poistettu aakolmosen kalenterit. Nyt tarjottiin vain aanelosia ja sehän ei apinalle kelvannut. Varmaan olen samanlainen suuruudenhullu kuin apinat keskimäärin. Toisin sanoen koko toimii ylinormaalina ärsykkeenä. Ehkä tähänkin vielä löytyy jokin evolutiivinen selitys. Ehkä lajillemme on ollut edukasta juosta koon perässä? Itselle asiat kuitenkin pitää – lajityypilliseen tapaan – aina perustella ”älyllisesti”. Vaikkapa tähän tapaan: loistavat kuvani tarvitsevat tarpeeksi näyttävän esillepanon.

Jouduin siis taas netin armoille. Eikä tilanne ollut paljonkaan vuodessa parantunut. Lukematon määrä huonosti tehtyjä sivuja, joissa tarjolla olevista tuotteista oli aina jollakin tapaa vajavaiset esittelyt. Onko se nyt liikaa vaadittu, että nettisivut olisi toteutettu loogisesti ja edes kohtuullisella suomenkielellä? Kalentereista pitäisi mielestäni olla tarjolla ainakin seuraavat tiedot:

• onko kalenterissa otsikkosivu, johon saa oman kuvan
• voiko kalenterin aikajakson määritellä vapaasti
• montako kuvaa/kuukausi kalenteriin voi liittää
• kuvien resoluutiovaatimus/suositus (ehkä jopa perusneuvoja kuvien säädöistä)
• voiko kalenteriin lisätä omia tekstejä
• millaiselle paperille ja millä tekniikalla kalenteri tehdään (lisäksi näitä termejä pitäisi hieman avata normaaliapinan järkeen käyvästi)
• kalenterin koko ja pohjavärit/teemat
• kalenterisivujen sidontatapa (kierre/liima) ja paikka (yläreunasta/keskeltä)
• kalenteriosan kieli
• kalenteriosan sisältö (nimi/juhlapäivät, henkilökohtainen muokkausmahdollisuus)
• mahdolliset lisäosat (esimerkiksi laskutasku)
• kalenterin hinta ja maksutavat sekä toimituskulut ja toimitusajat

Nämähän kuulostavat melkoisen itsestään selviltä vaatimuksilta. Jaksoin surffailla 20 palveluntarjoajan sivuilla eikä yksikään niistä vastannut kaikkiin kysymyksiin ainakaan ennen kuin asiakas oli saatu latailemaan kuviaan. Siinä vaiheessa kaikki yllätykset nakertavat palveluntarjoajan luotettavuutta. Yrittäjän strategia varmaan on sellainen, ettei normiapina viitsi enää peruuttaa, kun on hommaan ryhtynyt. Ehkä niin, mutta ei varmasti tilaa enää uudestaan.

Mitäpä näistä kalenterinmyyjistä sitten voisi sanoa. Alkeellisin tapaus oli sellainen, jonka sivuilla oli pienellä präntättynä ainoastaan lause, että omistakin kuvista voi kalenterin tehdä. Ei sitten mitään muuta. Ehkä olisi pitänyt soittaa tai panna sähköpostia menemään, mutta kuka hitto nyt sellaiseen viitsii ruveta? Ei apina ainakaan. Ikävintä tietysti oli, että palvelu ratsasti apina -nimellä ja surkeudellaan siten tärveli kaikkien kädellisten maineen.

Oikeastaan kyseessä oli kuvatoimisto. Netin kuvagalleroita selatessa tulee useasti mieleen, että pitäisi heittää omalla kameralla vesilintua, kun muiden kuvat ovat niin loisteliaita – katsokaapa vaikka Irjan kuvia, tässä vain ensiksi mieleen tullut mainitakseni. Mutta tämän apinafirman sivuilla oli terapeuttista klikkailla. Kuvatoimiston (!) kuvat olivat niin surkeita, että katselijaa melkein hävetti – toisin sanoen siinä saattoi taas vakuuttautua omasta erinomaisuudestaan.

Sitten oli parikin yrittäjää, jotka tarjosivat vuoden 2009 kalentereita. Toinen eli oululainen UO Design vietti vanhempainvapaata. Harmi, sillä tällaista suomalaista pienyrittäjää olisi voinut suosia, vaikka painomateriaali olikin ohuenlaista. Toinen tarjosi viime vuoden kuvakalenteria tulostettavaksi ilmaiseksi. No joo, siinä yrittäjä sattui raiskaamaan Suomen luonnon maineen surkealla laadullaan. Paljon parempi ei ollut sekään harrastelija, joka halusi rahastaa nettikalenterilla. Esittelyteksti oli niin vaikeaa, ettei sitä apinajärjellä edes ymmärtänyt. Onneksi näitä nettikalentereita ei ainakaan voi myydä lahjaksi – vai voiko sittenkin?

Suurin osa netissä tilattavista kalentereista oli aanelosia. Halvimmillaan niitä sai kympillä. Kaikista palveluista ei selvinnyt edes kalenterin koko. Aakolmosten halvin hinta taisi olla 15 euroa. Hienoinen epätietoisuus johtuu siitä, että ko. sivujen mukaan kaikenkokoiset kalenterit olisivat muka samanhintaisia. Kallein kalenteri maksoi 49 euroa. Tässä on jo hieman rahastamisen makua – sama yritys mainosti muuten myös biorytmikalenteria…

Mitä sitten jäi käteen? Aakolmosen tekijöitä löytyi seitsemän. Vakavasti otettavia niistä oli vain kaksi, PhotoBox ja Ifolor. Kuinka ollakaan, Euroopan suurin ja toiseksi suurin kuvapalveluyritys. Taas törmäämme tähän suuruusmaniaan, paitsi että tällä kertaa suurilla oli parhaat nettisivut ja paras hinta-laatusuhde. Ei voi mitään, kun pienyrittäjäkin vietti sitä hyvin ansaitsemaansa vanhempainvapaata. Tilaus meni PhotoBoxille ihan vaan uteliaisuudesta, koska sieltä ei ole koskaan tullut mitään tilattua.

Mitä eroa näiden kahden jätin pystykoon seinäkalentereilla sitten olikaan. Tässäpä tärkeimpiä:

• Sama normaalihinta, molemmilla tarjoushinta meneillään
• Ifolorin paperi 200 g/m² silkkimatta, PhotoBoxin 250 g/m² valokuvapaperi
• Ifolorilla kalenterin päällä muovinen suojakansi (kuten myös PhotoBoxilla, mutta se selvisi vasta myöhemmin)
• Ifolorilla nimi- ja juhlapäivät, PhotoBoxilla juhlapäivät
• PhotoBoxilla päiväkohtaiset kuva- tai muut merkinnät mahdollisia
• Tuotannon toimitusaika melko samanlainen, noin kolme päivää. Lähetys kestää ainakin periaatteessa Pariisista kauemmin
• Molemmissa metallikierresidonta ja kaksi taustavärivaihtoehtoa (musta/valkoinen)
• PhotoBoxin kalenteriin mahtuu jopa 37 kuvaa, Ifolorilla 13 (kansikuva mukaan luettuna)
• Toimituskuluissa ei suurta eroa

Kuvani tehdään siis Pariisissa. Onhan Ranska jollain tapaa sympaattinen maa ja Pariisi vallankin. Kuitenkin sitä tulee miettineeksi, onko tässä ympäristön kannalta mitään järkeä. Ehkä se painopaperi jopa viedään sinne Suomesta! Ifolorinkin voitot valuvat ulkomaille, mutta heillä on sentään tuotantolaitos Keravalla ja mainostavat sitä jopa täysin suljetuksi järjestelmäksi, josta ei pääse ympäristöön mitään (?) päästöjä. Ehkä ensi vuonna sitten tyydytään puolikotimaiseen tuotteeseen. He vielä luottavat apinoihin sen verran, että laittavat laskun lähetyksen mukaan. Ranskalaisille tilaus piti maksaa luottokortilla.

Yksi yllätys tuli PhotoBoxinkin kalenteria rakentaessa. Pystykalenteriinhan sopivat tietysti parhaiten vaakakuvat, mutta minulla oli valittuna myös joitakin pystykuvia oletuksena, että ne saisi sitten pienempänä suorakaiteena tai neliöksi rajattuna sivun keskelle. Mutta sellaista vaihtoehtoa ei sivupohjista löytynytkään. Kuva piti rajata vaakaan tai sitten olisi pitänyt olla lisäkuvia valmiina heittää kehiin. Tällöin samalle kuukaudelle olisi tullut kaksi pystykuvaa tai yksi pystykuva ja kaksi vaakakuvaa.

Kuvakalenteri omista kuvista voi olla jopa parisuhteen pelastus, ainakin mikäli uskomme Tohtori.fi -sivustoa ja miksemme uskoisi. Näin siellä vaimoja neuvotaan: kuvapalveluista on helppoa ja nopeaa tilata kalenteri tulevalle vuodelle omista seksikkäistä kuvista. Säädä digikamera vitkalaukaisimelle ja ota 12 kuumaa kuvaa, joista riittää iloa miehellesi koko ensi vuodeksi. No niin, kannattaa samalla ottaa ainakin 13 kuvaa. Miestenlehdissähän tätä sanottaisiin pornoksi, mutta parisuhteessa se on vain seksiä. Ja varoitus miehille. Tämä ei todellakaan toimi toisin päin, siis että ottaisit itsestäsi kuvia…

PS. (14.12.) PhotoBox on näköjään satsannut palveluun. Tilauksen etenemistä voi seurata asiakassivujen avulla ja postipaketin liikkeitä postin seurantasysteemin avulla.  Kalenterit oli tehty heti tilausyötä seuranneena päivänä ja sitä seuraavana aamuna ne oli jo laitettu matkaan. Ehdin siinä välissä lähettää sähköpostitiedustelunkin, kun huomasin, että minun olisi ehkä pitänyt valita pikalähetys tavallisen sijaan. Nyt näyttää siltä, että normaalipostikin riittää. Ja yllätys oli suuri, kun kyselyyni tuli vastaus erinomaisella suomenkielellä. Anna Blomqvist näyttää osaavan asiakaspalvelun. Harvoin näin kohteliasta palautetta on mistään firmasta tullut saaneeksi!

PS 2. (19.12.) PhotoBoxin kalenterit ovat nyt saapuneet, joten on arvioinnin aika. Täytyy myöntää, että suurfirma osaa asiansa. Palvelu ylitti kokonaisuudessaan kaikki odotukset. Jos pitäisi antaa kouluarvosana, se olisi 10+. Kalenterit tulivat perille viidentenä arkipäivänä tilauksen jälkeen, normaalipostissa. Ne oli tehty heti seuraavana päivänä. Kaksi päivää lähetys oli lojunut Ranskan postissa ja kaksi päivää kului matkalla. Jos jotakin pitäisi parantaa, niin ranskalaista postia.

Entäs sitten laatu? Sekin oli positiivinen yllätys. Enpä ole ennen niin korkeatasoista kalenteria nähnytkään. Painojälki on moitteeton, värit oikein ja paperi paksumpaa kuin oikeissa valokuvissa. Tilasin nimittäin vertailun vuoksi samoista kuvatiedostoista tehdyn A5 -kalenterin apinataajaman fotoliikkeestä. Se siis tehtiin paikan päällä liimaamalla aidot valokuvat kalenteripohjaan. Tilaus tehtiin kolmessa päivässä. Kuvat olivat hieman jyrkempiä, kuvamateriaali ohuempaa, kuvat tietty pienempiä ja hinta melkein kaksinkertainen ranskalaiseen verrattuna…

Kalenterin kansikuva on 23×31 cm kokoinen. Sen voi vuoden kuluttua laittaa vaikka raameihin ja seinälle. Kalenterin suojana on etupuolella läpinäkyvää jäykkää mattamuovia oleva suojalehti ja takapuolella vielä paksumpaa muovia oleva tukisivu. Näistä ei edes mainittu nettimyymälässä.

Tilasin muuten Ifolorilta erään toisen tuotteen kolme päivää ennen kalenteritilausta. Keravalta ei ole kuulunut vielä mitään. Nyt on kulunut yhdeksän arkipäivää ja kohta rupeaa mietityttämään, josko ne edes jouluksi ehtivät, sillä sähköpostiinkaan ei ole tullut mitään päivitysilmoitusta tilauksen vaiheista. Tällä tuotteella on nettisivujen mukaan sama toimitusaika kuin Ifolorin kalentereillakin, kymmenen päivää. Joten kannattaa tilata Ranskasta, jos on kiire…