EUROOPAN TURVALLISIN?

Turvallisuus on yksi yliarvostetuimmista asioista nyky-yhteiskunnassa. Sinänsä on ymmärrettävää, että evoluutio on tehnyt meistä turvallisuushakuisia. Silti tässä on paikoin menty jo liiallisuuksiin. Ikään kuin yhteiskunnan pitäisi turvata kaikille ehdoton turvallisuus riippumatta yksilön omista valinnoista. Minä en ainakaan lähde ravintolaillan jälkeen keskellä yötä toikkaroimaan pimeille poluille vain sen vuoksi, että minulla on siihen oikeus – ja jollakulla muulla muka velvollisuus taata, että pääsen perille sinne, mihin nyt satunkin haluamaan.

Media mässäilee turvallisuudella, koska se kiinnostaa ihmisiä eli se myy. Rikostilastoissa jonkin osa-alueen tilapäinenkin nousu on uutinen, mutta jos jokin toinen osa-alue laskee vaikka monta vuotta peräkkäin, se ei ole uutinen. Ja maikkarin uutisten pääaiheena oli muutama päivä sitten, ”ettei Kanarian La Gomeralla riehunut maastopalo aiheuta uhkaa naapurisaarilla oleville suomalaisturisteille”. Tuskinpa vaan, kun etäisyyttäkin on yli 30 km ja sekin vettä…

Sisäasiainministeriö sai jokin aika sitten valmiiksi ehdotuksensa sisäisen turvallisuuden ohjelmaksi. Se sisältää paljon hyviä asioita ja toimenpide-ehdotuksia, vaikka ehdotukset ovatkin pääasiassa ympäripyöreää kehittämistä ja edellytysten luomista. Kuten media on hehkuttanut, tavoitteeksi on asetettu, että Suomi on Euroopan turvallisin maa vuonna 2015! Nythän olemme siellä häntäpäässä. Ja ohjelman valmistelussa on kuulemma ollut mukana messevä joukko (200 henkilöä) maamme viisainta väkeä. Ovatkohan he kaikki hyväksyneet tämän tavoitteen? Jos ovat, meillä on tosiaan syytä olla huolissamme.

Osoittaa melkoista harkintakyvyn puutetta esittää tällaisia ”maailman paras” tavoitteita. Eiväthän ne nykyaikana toki mitään harvinaisia ole – maakunnat, kaupungit ja yrityksethän lähes trendinomaisesti asettavat itselleen tavoitteita olla jossain suhteessa maailman parhaita. Rahvasta tällaiset lausumat saattavat lämmittää, mutta itselliseen ajatteluun pystyvät yksilöt ymmärtävät moisen mainostuksen mahdottomuuden ja samalla koko asian uskottavuus kärsii. Tällaista paremmuuden ylistystä voidaan pitää jopa rasistisena ajatteluna – vaikka emme voi tuntea maailman joka kolkkaa, julistaudumme silti maailman, tai tässä tapauksessa Euroopan parhaaksi.

Seitsemässä vuodessa Suomea ei nosteta millään ihmekonstilla Euroopan turvallisimmaksi maaksi. Siihen ei riitä edes 50 vuotta. Oletammeko ehkä, etteivät muut maat tee mitään asian eteen? Emmekö ymmärrä niitä taustatekijöitä, joiden muuttamiseen satakaan vuotta ei ole tarpeeksi?  Emme esimerkiksi asu täällä pohjoisilla äärirajoilla sattumalta. Olemme ylijäämäväestön jälkeläisiä.

Lajillemme suotuisat elinympäristöt tulivat jo vuosituhansia sitten ahtaiksi, mikä alkoi näkyä myös ympäristöongelmina. Ketkä silloin joutuivat lähtemään ja etsimään uusia elinmahdollisuuksia raukoilta rajoilta? Tuskinpa menestynyt ja sosiaalisen verkostoitumisen hyvin hallitseva yläluokka. Lähtijät olivat toisaalta huono-osaista köyhälistöä, toisaalta seikkailijoita. Siitä muotoutui geeniperimä, joka tuottaa paitsi lahjakkuuksia (elossa säilyminen vaati kekseliäisyyttä) myös ongelmakäyttäytymistä, kun asiaa tarkastellaan nykyisestä näkökulmasta.

Voimankäyttö ja sen johdannaisena väkivaltainen käyttäytyminen ei ole enää tavoittelemisen arvoinen asia, mutta samalla raivolla olemme raivanneet korpien pellot ja asumukset, taistelleet katoja ja petoja vastaan. Valitettavasti myös viinanhimo kulkee samaa rataa. Sivistyneissä suotuisien elinolojen maissa juopot ehtivät juoda itsensä sukupuuttoon ennen kuin sosiaalitanttoja edes keksittiin. Nyt se ei ole enää mahdollista, minkä vuoksi ongelmaan ei ole hyviä ratkaisuja edes olemassa.

Meille alkoholi tuntuu olevankin erityinen ongelma, mikä näkyy myös turvallisuusohjelman saamassa julkisuudessa. Siinähän puhuttiin oikeastaan vain alkoholista ja kuinka se on lähes ainoa suomalaisten turvallisuusuhka. Eniten mediassa hehkutettu toimenpide-ehdotuskin taisi olla alkoholiveron nostaminen vuoden 2003 tasolle. Tietysti voisi kysyä, miksi vero pitäisi nostaa juuri sille tasolle? Toki tähän ehdotukseen oli helppo puuttua myös siksi, että se oli ohjelman harvoja konkreettisia, kansalaisiin suoraan vaikuttavia ehdotuksia. Mutta olihan ohjelmassa mm. ehdotus kaikille peruskoululaisille pakollisesta turvallisuuskortistakin. Sitä ei uutisissa noteerattu lainkaan.

Ohjelmaa tai edes sen lehdistötiedotetta lukemalla alkoholi ei kuitenkaan nouse tällaiseen asemaan. Lehdistötiedotteessa koko sanaa ei ole mainittu lainkaan. Viina, väkivalta ja seksi näyttävät siis olevan ne kolme asiaa, joilla suomalainen media pysyy hengissä ja joihin liittyviä ”uutisia” kaivetaan kaikkialta.

Toki itse ohjelmassakin alkoholi mainitaan useassa yhteydessä. Sana löytyy raportista 36 kertaa. Sen sijaan sana yhteisöllisyys eri muodoissaan esiintyy sivuilla vain neljä kertaa. Kun säätelemme alkoholin kulutusta, puutumme vain oireisiin. Tämähän on tunnetusti helpoin tie ”onneen”. Paljon vaikeampaa on tunnistaa (ja tunnustaa) yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia, jotka aiheuttavat syrjäytymistä ja alkoholin väärinkäyttöä. Niihin ei ohjelmassakaan puututtu.

Yhteisöllisyyden tukeminen olisi yksi lupaavimpia keinoja syrjäytymisen ehkäisyssä. Turvallisuusohjelma haluaisi turvata yhteisöllisyyttä kuitenkin vain harvaan asutuilla syrjäseuduilla – joilla yhteisöllisyys lienee edelleen valtakunnan elinvoimaisinta. Suurin puute yhteisön turvasta on  asutuskeskuksissa, joissa ihmiset yksinäistyvät ja turvaverkot hajoavat. Perheet taistelevat yksinään yhä kovenevien vaatimusten paineessa. Lasten perusturvallisuuden kasvulle ei ole aikaa. Turvallisuus maksaa yhä enemmän ja jos sinulla ei ole tarpeeksi rahaa, sinulla ei ole enää turvaa eikä yhteisöäkään.

Yhteisöllisyyden voimasta meillä olisi helppo ja läheinenkin malli olemassa. Suomenruotsalaisten parempaa hyvinvointia muihin suomalaisiin verrattuna on usein perusteltu yhteisöllisyydellä. Virallinen Suomi on kuitenkin menossa toiseen suuntaan. Jopa turvallisuuden ylikorostaminen aiheuttaa yhteisöllisyyden katoa. Turvallisuus halutaan julkisorganisaatioiden vastuulle, jolloin se muuttuu turvakameroiksi, aidoiksi, lukoiksi ja kansalaisten kyttäämiseksi. Ihmisten omaehtoista yhteisöllisyyttä ei tueta eikä siihen kannusteta eikä sille luoda mahdollisuuksia esimerkiksi kaupunkisuunnittelulla.

Hieman kärjistäen voisi sanoa, että teknisen  turvallisuuden lisääntyessä yhteisöllisyys vähenee. Yhteisöllisyys vähenee myös omaisuuden ja varallisuuden lisääntyessä ja kasautuessa epätasaisesti.  Enää ei tarvita toisten ihmisten apua ja jos tarvitaankin, palvelu ostetaan eikä se synny yhteisöllisessä hengessä. Nythän jopa pyhä talousmantra vaatii ihmisiä ostamaan enemmän palveluita! Siis hylätkää yhteisönne ja maksakaa yrittäjille. Ja yrittäjäthän osaavat. ABC –ketjukin mainostaa, että huolehdimme sinusta 24 h. Enpä itse haluaisi jäädä huoltoasemaketjun armoille.

Turvattomuus on seurausilmiö, joten sen korostaminen vie huomion ilmiön taustalla olevista asioista. Mikä aiheuttaa turvattomuutta? Tätä kannattaisi miettiä, ennen kuin hulvattomasti suitsutetaan tuottavuuden ilosanomaa tai lähetetään pataljoona poliiseja talonvaltaajia pidättämään. Yhteisöllisyys edellyttää luottamusta – ja samalla riskinottoa. Turvallisuuden ylikorostaminen vähentää riskinottoa ja lisää eristäytymistä. Näin tekee vaikkapa ohjelman toimenpide-ehdotus, jossa luvataan selvittää kotitalousvähennyksen käytön laajentaminen ja muut rahoitusmahdollisuudet turvallisuustekniikan käyttöönoton lisäämiseksi kotitalouksissa.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 05.05.2008.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: