KEUHKOKUUME

Täällä tulee hulluksi, totesi iäkäs romaniherra puolisolleen sairaalan käytävällä. Tällä kertaa saatoin yhtyä hänen sanomaansa, vaikka olin vasta kolme päivää ollut parantelemassa keuhkokuumetta, joka tuntuu aikaisemman sairauden jäljiltä tulleen jokavuotiseksi vaivaksi. Jostakin syystä vasta nyt, monien sairaalakeikkojen jälkeen, tällainen tunne yllätti. Mikä siihen mahtoi olla syynä?

Keuhkokuume alkoi tälläkin kertaa kovalla kuumeella, jonka vuoksi pääsin suuren sairaalan päivystykseen. Siinä odottelussa meni kuutisen tuntia, vaikka muita potilaita ei jostakin syystä ollut kuin nimeksi. Onneksi pääsi pitkälleen. Nämä päivystystilat ovat muuten tiloja, joissa ei ole minkäänlaista yksityisyyden suojaa. Sama koskee tietty myös potilashuoneita, joissa on enemmän kuin yksi potilas. Siellä sosiaaliturvatunnukset ja kaikki intiimitkin taudinkuvat ovat yhteistä omaisuutta. Kumma, ettei tietosuojavaltuutettu ole kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, kun nämä tiedot muuten ovat niin salaisia, ettei niitä voi ilman lupaa edes sairaaloiden kesken jakaa.

Verhon taakse ilmestyi jonkin ajan kuluttua nuori, viehättävän näköinen nainen, joka oli ympäripäissään. Hän halusi välttämättä lähteä kotiin, vaikka jalat eivät kantaneet. Lääkäri yritti kärsivällisesti selittää, ettei hän voinut päästää naista siinä tilassa mihinkään. Perustelut eivät vaan menneet perille. Jonkin ajan kuluttua käytävälle ilmestyi rotevatekoinen vartija. Hänkin osasi ihmeen hyvin rauhoitella naista. Sinne he jäivät vielä rautalankaa vääntämään, kun minut vietiin muutaman tunnin kuluttua osastolle.

Eihän humalainen nainen enää mikään ihme ole. Mutta tämä nainen oli raskaana. Hänen perustelunsa kotiin lähdölle oli, että hänen täytyy päästä lasten luo. Hänellä kun oli kuulemma jo yksi kehitysvammainen lapsi kotona. Ja tällä vauhdilla todennäköisesti siis toinen tulossa. Ei voinut kuin ihmetellä, kuinka lääkärit ja hoitajat jaksavat tällaisten tapausten kanssa päivästä toiseen. Suuri osa kalliista koulutuksesta, työajasta ja tutkimuksista hukkaantuu itse viinalla (ja tupakalla) aiheutettujen ongelmien paikkaamisessa.

Noin kuusi prosenttia odottavista äideistä on päihderiippuvaisia. Joka vuosi 3600–6000 sikiötä altistuu päihteille ja alkoholin takia syntyy 650 eriasteisesti vaurioitunutta lasta. Jokunen viikko sitten saimme lehdistä lukea, että nykyisin alle kymmenesosa vauvoista tarvitsee vieroitushoitoa syntymänsä jälkeen, kun vielä vuonna 2005 vieroitusoireista kärsi joka viides vastasyntynyt. Vain Aamulehti oli vaivautunut tarkentamaan Ensi- ja turvakotien liiton epämääräistä tiedotetta. Tämä kuulostaa sentään hieman lohduttavammalta: vielä kolme vuotta sitten päihdeäitien vauvoista joka viides kärsi synnytyksen jälkeen vieroitusoireista, nyt enää alle kymmenesosa.

Potilasta ei voi ottaa hoitoon vuodeosastolle, jos siellä ei ole (viikonloppuna) lääkäriä paikalla. Niinpä jouduin sitten kahdeksi vuorokaudeksi päivystysosastolle. Se kiilteli uutuuttaan, olihan rakennus vasta valmistunut. Sain oman huoneen, kiitos siitä. Se kiilteli terästä ja elektroniikkaa, televisiokin oli kalleinta ja parasta merkkiä oleva taulumalli. Katonrajassa tuijotti valvontakamera, mutta radiota ei ollut, ei myöskään omaa vessaa eikä ikkunoita ulos – mutta käytävälle sitäkin enemmän. Olin siis akvaariossa.

Liukuovi oli käytävälle aina auki. Jos vedin sen perässäni kiinni, seuraava kulkija jätti sen auki. Apinaironiaa lienee ollut se, että juuri täksi viikonlopuksi sattuivat kesän ainoat kaksi hellepäivää. Palelin molemmat päivät aurinkoa näkemättä. En minä kuumeen takia palellut, sehän laski nopeasti antibioottien ansiosta. Palelin kovaäänisen ilmastoinnin vuoksi, jota ei ilmeisesti voinut säätää. Eikä uutukaisesta sairaalasta löytynyt edes lisäpeitteitä. Vieraatkin palelivat. Kalsea tuuli vain puhalteli pitkin naamaa. Joku uskovainen olisi tietysti vain ollut onnellinen, kun pyhä henki sillä tavalla leijui hänen otsallaan…

Yleensä olen sairaaloissakin nukkunut ongelmitta. Nyt valvoin ensimmäisen yön lähes kokonaan kuunnellen osastolle tulevien potilaiden kovaäänistä pulinaa käytävillä ja lopun aikaa ilmastoinnin hurinaa. Olisi tehnyt mieli panna televisio auki peittämään mokomaa teknologian ylivaltaa. Olen kyllä sitä mieltä, että silloin kun ilmanvaihdon olemassaolon huomaa, siinä on jotakin vikaa, sanovat LVI –insinöörit mitä tahansa.

Päivystysosaston luontaisetuihin kai kuuluu käytävältä kuuluva ihmeellinen pimputus, joka aina silloin tällöin ja ehkä vieläkin useammin kiinnitti huomion. Kerran onnistuin laskemaan 300 pimputusta yhteen menoon keskellä yötä. Pimputus kyllä jatkui, mutta en enää jaksanut jatkaa laskemista. Sain toki asialle selityksenkin, mutta en tiedä oliko se tarpeeksi hyvä, kun se on jo unohtunut.

Puhelin ei toiminut akvaariossa kunnolla, sillä kenttä katkeili jatkuvasti. Hoitajat pahoittelivat asiaa. Ei täällä ollut edes vierastuolia, ei kai sitten oletettu kenenkään käyvän apinaa tapaamassa? Vieraiden piti istua sängyn laidalla, sillä käytävältäkään ei tuoleja löytynyt. Toisaalta potilas pakotettiin sängystä ylös kellon nähdäkseen, valoja sammutellakseen tai vaatekaapilla käydäkseen. Vanhoissa sairaaloissa nämä kaikki palvelut löytyvät sängyn vierestä. Lukuvaloakaan potilaat eivät enää nykyään ilmeisesti tarvitse? Ja niin yksinkertainen asia kuin naula kylpytakille, kiitos!

Onneksi hoitajat olivat nättejä ja herttaisia, kuten aina. Lääkäritkin osasivat asiansa. Hieman ihmeelliseltä tuntui, ettei sairaalasta löytynyt kuin puolet käyttämistäni lääkkeistä. Olin onneksi ottanut oman varaston mukaan. Tuottavuusmantran vaikutukset näkyivät siinäkin, ettei kanyylin laitto onnistunut ensimmäisellä kerralla. Hoitaja iloitsi, että on vielä vanhaa varastoa jäljellä ja onnistui sen avulla toisella yrittämällä. Nämäkin hankinnat nykyään kilpailutetaan ja halvin, kilpailun voittanut neula on liian jäykkä. Tuloksena on huteja. Neuloja siis kuluu entistä enemmän ja potilaat saavat kärsiä turhista pistelyistä. Tämä varmaan on taloudellista ja inhimillistä politiikkaa?

Maanantaina onneksi pääsin vanhaan osaan sairaalaa ja ihan tavalliseen turvalliseen potilashuoneeseen, jossa ei ilmastointi hurissut, oli ikkunaa ulos ja omaa vessaa, radiota ja kaappia tavaroille – ja jopa vieraille tuolit. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Potilaan kannalta tässä osastossa oli jotain kodikasta. Ruokailuunkin oli käytävällä oma tilansa ja sen vieressä lasitettu parveke, jonka ovi jopa oli auki ja kaiteella kukkia. Olen joskus ihmetellyt, miksi sairaaloiden parvekkeita käytetään lähinnä varastoina tai ne muuten vaan ovat potilailta suljettuja alueita – samoin kuin sairaaloiden sisäpihojen kauniit puutarhat!

Huonetoverin kanssa ei käynyt oikein tuuria. Vanhempi mieshenkilö kuului siihen osaan apinalaumaa, joka vessan sotkettuaan ei viitsi edes pestä käsiään. No eipä ollut ensimmäinen tällainen tapaus. Eräs samanikäinen herra kehui joskus vaimolleen, ettei ole koskaan käyttänyt käsihuuhdetta eikä aio käyttääkään. Käsien desinfiointiahan pidetään sairaaloissa erittäin tärkeänä infektioiden estäjänä. Vaimonsa ei asiaa mitenkään paheksunut. Tosin ei mies koskaan pessyt käsiään vessassa käytyäänkään. Jotenkin vaan on niin vaikea ymmärtää tällaista ”sankaruutta”.

Aloitin romaniaiheella ja siihen on myös hyvä lopettaa. Osastolla oli siis vanha romaniherra ja hänellä kävi vieraita jatkuvasti. Melkein koko ajan käytävällä näkyi joku hänen sukulaisistaan. Ainakin tässä meillä tavallisilla apinoilla olisi vielä paljon opittavaa. Tai ehkä olemme mielestämme jo niin moderneja, ettei sukurakkaus merkitse mitään? Mikä meidät on tähän yksinään selviämisen pakkoon ajanut?  Markkinatalous vai hyvinvointiyhteiskunta? Sukua ei tarvita, kun valtio hoitaa kaiken? Mutta valtio ei pidä sinua kädestä, silloin kun tarvittaisiin.

Vai onko syynä kristinusko? Miksi suku on pahin juuri kristinuskon hallitsemissa kulttuureissa? Siksikö, että kirkko haluaa tunkeutua suvun tilalle. Vai onko syynä perimmiltään raha, jota niin kirkko, markkinatalous kuin valtiokin kumartavat? Näin ihmisiä voidaan heitellä työn ja opiskelun perässä ympäri maata – ja tulevaisuudessa maapalloa. Ensin yksin jäivät perheet, nyt yksin jäävät yksilöt. Yksinäistyvä länsi-ihminen. Ehkä ihminen on näin tuottavimmillaan – ainakin lyhyen aikaa. Tästä näkökulmasta demarijohtaja Jutta Urpilaisen vaatimus maksuttomasta päivähoidosta näyttäytyy raadollisena. Demarit haluavat pakottaa loputkin lapset pois kotoaan.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 15.09.2008.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: