SAKOTETAANKO AHNEUDESTA?

Edellisessä jutussa käsiteltiin tyhmyyttä. Miesten tyhmyyshän (tyhmyys on tässä synonyymi testosteronille – käytän nyt sitä, koska se on testosteronia mediaseksikkäämpi ilmaisu) tiivistyy palaan paljasta ihoa. Sen varjolla mies saadaan tekemään aivan mitä tahansa: valloittamaan napajäätiköitä, ryhtymään lähetyssaarnaajaksi, nyrkkeilemään ja sotimaan keskenään – sekä keräämään itselleen miljardiomaisuuksia.

Mutta missä vaiheessa tyhmyys muuttuu ahneudeksi? Onko ahneuden olemassaolo vain seurausta tarpeesta levittää omia geenejä mahdollisimman laajalle? Miesten ja naisten ahneus olisi siten erilaista: miehille ahneudessakin tärkeintä olisi määrä, naisille laatu.

Jos ahneus liittyy tyhmyyteen, silloin miehet olisivat vahvoilla tässäkin inhimillisessä ominaisuudessa. Tämä käsitys konkretisoituu, jos vaikka katsomme listaa minkä tahansa maantieteellisen alueen rikkaimmista (siis rahalla mitattuna) ihmisistä. Ahneus liitetäänkin useimmiten rahaan, vaikka toki muunkinlaisia ahneuden muotoja lienee olemassa. Jotenkin siinä aina kuitenkin lopulta päädytään rahaan. Tätä ei enää pidetä edes paheena, vaikka joskus ahneus on luettu kuolemansyntien joukkoon. Nykyään olemme jopa niin moderneja, että uusionainen Stefan Wallin voi ministerin arvovallallaan kehottaa ihmisiä käyttämään enemmän kyynärpäitään rahan perässä rynniessään.

Tämän Wallin saattoi sanoa, ilman että kukaan ihmetteli asian moraalista puolta. Aivan kuin rahan metsästyksen jäljiltä ei olisi jo tarpeeksi mustelmilla, tai jopa haudassa olevia ihmisapinoita. Esimerkkejä löytyy kautta maailmanhistorian ja jokainen varmaan tietää pienemmän mittakaavan uhreja omasta lähipiiristään. Jotenkin on paradoksaalista, että silti pidämme maailman arvokkaimpina nähtävyyksinä erilaisten laumanjohtajien ahneuden räikeimpiä ilmentymiä, joiden rakentaminen on vaatinut miljoonien (pääasiassa urosapinoiden) hengen. Ihan vain esimerkiksi: Kiinan muuri, Egyptin pyramidit, Versailles’n palatsi. Toki listaan pitää liittää myös pröystäilevät kirkot ja temppelit.

Ja miten kaksinaismoralistista onkaan paheksuntamme siitä, kuinka eräiden ”kehitysmaiden” johtajat parhaillaan toteuttavat omia loisteliaita projektejaan kansansa hyvinvoinnin ja jopa elämän kustannuksella. Kysymyshän on kuitenkin vain samasta asiasta, jonka hedelmiä hyvällä omallatunnolla käymme esimerkiksi Pariisin matkallamme taivastelemassa. Voisi kai sanoa, että jokainen Versailles’n aarteita ihaileva osallistuu globaalin ahneuden ihannointiin.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Harva on vapaa tästä ahneuden olemuksesta. Se näkyy tänä iltana, kun Suomessa todennäköisesti tehdään lottoamisen ennätys ihan vain siksi, että tarjolla on historian suurin lottopotti. Siis jo pelkkä olematon mahdollisuus miljoonista saa meidät sekaisin. Voisi kuvitella, että 100 000 euroakin olisi tavalliselle pulliaiselle aika hyvä raha, mutta näköjään vasta miljoonat saavat meidät todella liikkeelle. Mitä isompi, sitä parempi. Tuntuu, että tämä pätee asiaan kuin asiaan, kuten on jo joskus aiemmin tullut todetuksi. Ihmisarvoa mitataan nykyään sillä, paljonko ansaitset joko palkkana, muina tuloina tai eläkkeenä. Sen sijaan sosiaali- ja muut tuet pitää kerjätä, joten niiden voidaan katsoa vähentävän ihmisarvoa.

Ahneuden esimerkkejä ei kai tarvitsisi luetella, jokainen lukutaitoinen ja sosiaalista havainnointikykyä omaava apina on niistä tietoinen jokapäiväisessä elämässään. Mainitaan nyt tässä vaikka se, että 0,1 % amerikkalaisista tienaa 7 % tuloista. Koska heillä on rahojensa ansiosta tavallista enemmän vaikutusvaltaa, he ovat saaneet aikaiseksi lainsäädännön, joka sallii heidän maksaa minimaalisesti veroja. Tämä sama ilmiö on puhuttanut ihmisiä myös Suomessa sen lisäksi, että rikkailla on mahdollisuus muuttaa edullisemman verotuksen perässä ulkomaille. Tämä ei tosin näytä yhtään heikentävän näiden sankareiden kansansuosiota.

Palkkatuloja muutetaan siis kilvan pääomatuloiksi, koska niitä verotetaan helläkätisemmin eikä niistä tarvitse maksaa lainkaan kunnallisveroa. Tämäkö on oikeudenmukaista – jos nyt unohdamme sen, ettei oikeudenmukaisuutta oikeasti ole olemassakaan. Mutta ihmisten mielissä sellainen käsite kuitenkin vaikuttaa. Silloin bussikuski ei oikein ymmärrä, miksi hänen pitää maksaa suurempi osa tuloistaan yhteiseen kassaan kuin esimerkiksi yrittäjäpersoona Jari Sarasvuon. Jari on vielä pieni kala, mutta kelpaa esimerkiksi, koska hän on julkisuudessa ahkerasti puolustanut rikkaiden oikeuksia kevyempään verotukseen.

Sarasvuon logiikka menee näin: jos joku ansaitsee 50 miljoonaa vuodessa ja maksaa siitä veroja 14 miljoonaa, niin yhteiskunta sentään saa 14 miljoonaa verrattuna vaikkapa bussikuskin 10 000 euroon. Se on oikeudenmukaista muka siksi, että yrittäjyyteen liittyy riski. Saattaahan olla, että bisnes ei tuotakaan miljoonia ja firma jopa kaatuu kokonaan. Tällaisia tilanteita varten on oltava vararahastoa, siis. Tokihan kaikki miljoonakerhoon päässeet eivät ole yrittäjiä. Suurimmat tulot vuonna 2007 taisi olla eräällä Jorma Ollilalla, noin 100 miljoonaa euroa, josta hän sentään maksoi puolet veroa.

Usein korkeita palkkoja perustellaan myös vastuulla. Johtajalla on vastuu koko yrityksestä ja sen hyvinvoinnista. Jossakin määrin tämä perustelu on hyväksyttävissäkin, mutta eihän tämäkään juttu mene niin kuin teoriassa kuvittelisi. Suuret johtajat ovat saaneet bonuksensa, vaikka firma on kaatunut alta. Näitä bonuksia jaeltiin jopa niiden pankkien johtajille, jotka yhteiskunta pelasti, kun he loistavalla asiantuntemuksellaan ja vastuunsa tuntien aiheuttivat nykyisen maailmantalouden kriisin – siis palkkioina maksettiin valtioiden näille pankeille antamia verorahoja.

Jorma Ollilalla oli vastuullaan noin 60 000 työntekijää silloin, kun hän oli vielä Nokian pääjohtaja.  Mutta onhan vastuuta muillakin. Siivoojien vastuu näkyy vasta sitten, kun työ jää tekemättä. Vesilaitoksen työntekijän vastuu voi käydä jopa asukkaiden hengen päälle, kuten erään Nokian esimerkki osoittaa. Kaupunkiliikenteen bussikuskin vastuulla voi hyvin olla vuodessa 80 000 ihmisen terveys ja henki. Miten näitä verrataan? Rahallako? Onko Ollila siis 370 kertaa parempi ihminen kuin bussikuski? Tai 1000 kertaa parempi kuin moni 10 000 eurolla sinnittelevä? Ja kuten edellisessä jutussa totesimme, moni pärjää vielä tätäkin vähäisemmillä ansioilla.

Toki voidaan sanoa niin, ettei se ole ahneutta, jos joku maksaa sinulle miljoonan kuukaudessa. Sehän on vain maksajan tyhmyyttä, sillä eihän kukaan ihan oikeasti ole niin korvaamaton. Silti voitaisiin pohtia sitä, mihin ihminen ihan oikeasti tarvitsee miljoonia euroja – ellei sitten Donald Trumpin tapaan halua matkia muinaisia hallitsijoita ja kullata huoneistonsa puhtaalla kullalla. Tekeehän se joihinkin vaikutuksen. Mutta takaako se myös onnellisuuden?

Tällaisen köyhän apinan on tietysti vaikea kuvitella, miten paljon pohjaton rahakirstu lisäisi onnellisuutta. Asiaa tutkineet sanovat, ettei perustarpeiden tyydytyksen jälkeinen rikastuminen sitä enää lisää. Miksi mammonaa sitten kerätään? Jälkipolville perittäväksi, maineen kasvattamiseksi, itsetunnon kohottamiseksi? Vai onko onnellisuus sittenkään se oikea mittari hyvälle elämälle? Törmäämmekö taas siihen iänikuiseen seksiin?

Mitä enemmän testosteronia, sitä suurempi penis, sitä suurempi rahakirstu ja sitä enemmän seksiä – ja sitä enemmän jälkeläisiä. Näinhän se menee ainakin teoreettisesti tarkasteltuna. Joka tapauksessa yhteiskunnan viesti on nykyään se, että ahneus kannattaa. Tästä syytetään jostakin syystä meitä apinauroksia, vaikka tämän valinnan ovat tehneet edeltävien vuosituhansien ja -miljoonien aikana naaraat. Mies on naisten suorittaman valinnan tulos – mitä naisten hallinnassa oleva kasvatus tukee.

Ahneushan ei voi olla mikään uusi keksintö. Muinaisina aikoina sen sovellutukset ovat pitäneet ihmislajin hengissä. Mutta silloin ahneus on ollut enemmänkin populaation kuin yksilön ominaisuus. Laumassa ei ollut järkevää eikä siis kannattavaa kerätä kaikkea hyvää itselleen, vaan jakaa se koko lauman kesken, koska yksin ei olisi niissä oloissa pysynyt edes hengissä. Mutta silloinhan oltiinkin yhtreisöriippuvaisia. Ahneus on sen jälkeen lisääntynyt yhteisöllisyyden vähentymisen tahdissa.

Siinä vaiheessa, kun raha keksittiin, tilanne muuttui täysin. Rahasta tuli ylinormaali ärsyke. Tiedättehän biologian tunnilta, kuinka pikkulintu hautoo mieluummin golfpalloa kuin omia muniaan vain siksi, että pallo on isompi. Luonnossa siitä ei ole haittaa, koska pesään ei yleensä ilmesty golfpalloja. Sama juttu on ihmisellä. Evoluutiossa raha on aivan uusi asia, joten kaikki muu tuntuu lakoavan sen tieltä, kuinka vain saisi lisää rahaa, lisää rahaa!

Kimi Räikkönen ja Jorma Ollila tuskin keräisivät miljooniaan, ellei heillä ainakin teoriassa olisi luvassa rajattomasti seksiä, eli siis mahdollisuuksia levittää geenejään. Ahneus on siis vain tapa saada seksiä. Tässä mielessä on tietysti epätoivoista kuvitellakaan, että ahneudesta pääsisi eroon, eikö vain? Ellei sitten huijata tyhmiä miehiä. Pitäisi keksiä jokin muu keino, jolla miehet saataisiin kuvittelemaan olevansa vastustamattomia uroksia.

Jos media hehkuttaisi suurten tulojen sijasta niiden ihmisten hienoutta, jotka maksavat eniten veroja, vieläpä prosenttien mukaan mitattuna, tilanne voisi pikku hiljaa muuttua. Tietysti tämä edellyttäisi sen, että myös naiset osoittaisivat suosiotaan näille eniten verotetuille. Alfauroksia ja -naaraita olisivatkin nyt ne, jotka kartuttaisivat yhteistä kassaa eniten. Siitä voitaisiin sitten maksaa kunnon perusturva kaikille, joten Sarasvuon kaipaama varastojen kerääminen ei olisi enää sekään tekosyy ahneudelle. Toki voitaisiin ajatella, että tämän perusturvan tasoon voisi vähäisessä määrin vaikuttaa se, kuinka korkeilla prosenteilla on yhteisen kasan kasvattamiseen osallistunut.

Jos siis määriteltäisiin, että maksimi henkilökohtainen nettotulo tulolajista riippumatta olisi vaikkapa 100 000 euroa vuodessa, olisiko maailma nykyistä huonompi? Onnellisuus ei ainakaan vähentyisi. Ja kun seksin määräkin määrittyisi uudessa tilanteessa veroprosentin mukaan, kukaan ei pääsisi sanomaan, että muistuttaapa tämä muinaisen Neuvostoliiton systeemiä.. Ei lähellekään. Ihminen ei ole tasa-arvoinen eläin, kuten kommunistit uskottelevat oman puolue-eliittinsä unohtaen. Yhteisömme ovat hierarkkisia, kuten kanala tai simpanssilauma. Uudessa maailmassa ei oltaisi tasa-arvoisia, sillä siellä kilpailtaisiin siitä, kenellä on korkein veroprosentti. Parhaimmat voisivat päästä melkein täyteen sataan!

Tämä systeemi tietysti vaatisi myös muutoksia muuhun ajatteluun. Mm. yksiavioisuus lisää ahneutta ja perintökäytännötkin pitäisi mullistaa. Ihmisten alttius altruismin kruunun tavoittelussa kun on sitä todennäköisempää, mitä enemmän hänellä on (tuntemattomia) jälkeläisiä maailmalla.

Psykologian ammattilaiset puhuvat paljon riippuvuuksista. On keksitty jos jonkinlaista riippuvuutta. Jotkut jopa raahaavat virtahepoja olohuoneeseen. Eipä siis ihme, että elämme yksin, kun läheisyys ja seksikin on kohta määritelty pelkäksi riippuvuudeksi. Välillä tulee mieleen, että kaikki tapahtuu vain alan työllisyyden turvaamiseksi. Miksi kukaan ei puhu terapiariippuvuudesta? Siitähän voi kärsiä sekä potilas että terapoija. Toki terapeutin osalta kyseessä voisi olla myös rahariippuvuus. Niin tosiaan, miksei ahneudesta puhuta rahariippuvuutena?

Niin turhaa on tietysti tästäkin asiasta kirjoittaa. Ahneutta on paheksuttu ainakin yhtä kauan kuin rahaa on ollut olemassa. Eräs Seneca kirjoitti jo parituhatta vuotta sitten seuraavasti: Ei se ole köyhä, joka omistaa vähän vaan se, joka haluaa aina vain lisää.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 29.11.2008.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: