TOTUUTTA ETSIMÄSSÄ – osa 4

Edellisessä osassa huomasimme, ettei Bill Clinton – kaikesta karismastaan huolimatta – ole aito huippu-uros. Hänhän ei uskaltanut vastata so what, kun median rakkikoirat hirmustuivat erään Monica Lewinskyn tahallisista tai tahattomista paljastuksista. Sen sijaan maailman (muka) mahtavin mies kielsi kaiken, ryhtyi selittelemään ja valehtelemaan, kun hänen olisi ollut viisaampi vain ilmoittaa jatkavansa sikarileikkejään. Sillä päivänselväähän on, että hänen asemaansa päässeellä miehellä on (ollut) lähes luonnonlakien mukaan lukemattomia rakastajattaria.

Tällä mittarilla mitattuna Ranskan edesmennyt presidentti Francois Mitterrand oli suurempi uros kuin Bill, sillä hänellä oli kanttia todeta toimittajalle entä sitten. Ehkä totuuden käsittelyyn on vaikutusta myös kansallisella (kaksinaismoralismin) ilmapiirillä ja naisten osuudella toimittajien määrästä? Julkisuudella kun on melkoinen vaikutus ihmisistä syntyviin totuuden käsityksiin. Yleensä vaikutus on mustavalkoinen. Julkisuuden henkilö leimataan joko hyväksi tai pahaksi ja leimasta on vaikea kiemurrella eroon, vaikka leimautumisen perusteet olisivat olleetkin ristiriidassa henkilön omien tuntemusten kanssa.

Niinpä voidaan sanoa, että jokaisessa julkisuuden surkimuksessa täytyy olla jotakin hyvää ja jokaisessa pyhimyksessä jotakin pahaa. Jopa Tony Halmeesta ja Johanna Tukiaisestakin täytyy löytyä jokin myönteinen piirre, vaikkei apina nyt sellaisia tähän hätään pystykään kuvittelemaan. Johanna tuntuu jokaisella julkisuuteen pyrähtämisellään vain kaivautuvan syvemmälle liejuun. Kaiken huipuksi hän on nyt keksinyt tulla uskoon. Apinatodellisuudessa Tukiainen ui niin syvällä suossa, että vain ylipöhöttyneen hiuspehkon latvaan sidottu rusetti on enää näkyvissä.

Toisaalta yhtä vaikea on julkisuuden tarjoamien tietojen perusteella sanoa mitään negatiivista esimerkiksi Alexander Stubbista tai Janina Frystä. Jälkimmäistä voi pitää jopa yhtenä harvoista Täydellisistä Naisista – tällä kertaa ilman mitään taka-ajatuksia tai lainausmerkkejä. Harva on saanut lahjaksi täydellisen ulkonäön lisäksi terveen itsetunnon ja positiivisen luonteen, joka ymmärtää myös lasten merkityksen ja arvon tässä maailmassa ja jonka luovuuden hedelmät on mitoitettu tavallisen kuluttajan eikä eliitin kukkarolle sopiviksi.

Julkisuuden otteista voisi joskus päätellä totuuden olevan myös sukupuoliriippuvainen ilmiö. Media ei ole missään vaiheessa paheksunut Tukiaisen harkittua valehtelemista, mutta Ilkka Kanervan hätäinen ja lyhytaikaiseksi jäänyt peittely-yritys tuomittiin uran menetyksen arvoiseksi. Johannan ura sen sijaan vain vankistuu, mitä enemmän leidi keksii uusia ”totuuksia”.

Ihmisiä luokitellaan julkisuudessa myös ammatin mukaan eli eräällä tapaa paljastetaan heidän taloudellinen valtansa. Sama ilmiö toistuu arkielämässä. Ensimmäisiä seikkoja, mitä haluamme uudesta tuttavuudesta tietää, on hänen ammattinsa. Tämä on tietysti hyvin yksipuolinen näkemys totuudesta ja ihmisarvosta. Jotensakin oikeudenmukaisempi urosten välinen vertailuperuste olisi apinanan mielestä peniksen erektiomitta. Naisten kohdalla yksiselitteisen tunnisteen keksiminen on hieman hankalampaa. Ovathan naiset muutenkin miehiä mutkikkaampia olentoja. Jätänkin tämän ongelman lukijain hartioille.

Eilinen lauantai oli erikoinen uutispäivä, kun neljä enemmän tai vähemmän julkista totuutta paljastui yhtä aikaa. Puhemies Sauli Niinistö teki Sarkozyt – tai oikeastaan enemmänkin naimalla itseään puolta nuoremman naisen. Hän myös onnistui nöyryyttämään mediaa ennennäkemättömällä tavalla. Yksikään toimittaja tai paparazzi ei saanut minkäänlaista vihiä kaksi vuotta jatkuneesta kuhertelusta. Nyt olisi toimituksissa kriisipalaverin paikka – kuinka tällainen voi olla mahdollista!

Aika monen on täytynyt puhemiehen seurustelusta tietää. Onko kokoomusyhteisö todella näin lojaali? Vai käsitteleekö media mahdollista tulevaa presidenttiä samanlaisin silkkihansikkain kuin nykyistäkin? Sillä voihan olla, että toimittajat tiesivät, mutta eivät kertoneet. Tosin moinen suoritus olisi hatunnoston arvoinen asia, sillä vähintäänkin kommunistisen Hymyn olisi luullut lipsuneen rintamasta.

Lauantai paljasti myös, kuinka hiihtäjämme todellisuudessa hoitivat dopingin 1990 –luvulla, kuinka suomalainen ruoka ei ole sen puhtaampaa kuin mikään muukaan ja kuinka Yhdysvallat painosti Suomea poliittisesti vielä 1980 –luvulla. Oikeastaan kaikki ovat asioita, jotka kansa on jollakin tasolla ”tiennyt”, mutta kukaan ei vain ole uskaltanut asioista aikaisemmin ääneen puhua. Totuus vaatii joskus rohkeita yksilöitä, jotka vaarantavat oman maineensa ja ehkä tulevaisuutensakin.

Julkiset salaisuudet ovat ikäviä asioita, sillä ne nakertavat yhteiskunnallista luottamuksen ilmapiiriä. Oikeastaan yhteiskunta on täynnä näitä yhteisöllisiä valheita. On yllättävää, kuinka hartaasti valheisiin kääriytyneet ihmiset suojelevat toisiaan ja samalla tietysti itseään. Onhan se toisaalta ihailtavaa lojaalisuutta, jonka varjosta on hyvä ampua selkään niitä rohkeita, jotka uskaltavat avata suunsa. Sen on saanut kokea ex-hiihtovalmentaja Kari-Pekka Kyrö ja sen saanee kokea Kilpailuviraston ex-ylijohtaja Matti Purasjoki. Merkille pantava näissä nimissä on tietysti se, että he ovat jo valmiiksi exiä. Harva vallassa olija uskaltaa moiseen ryhtyä.

Yksi harvoista uskalikoista on puolustusministeri Jyri Häkämies, joka kehtasi mainita kolme kertaa sanan Venäjä. Vaikka puheen sisältö oli moitteeton ja lähitulevaisuus vielä todisti sen entistä oikeammaksi, Häkämies sai puheestaan pelkkiä haukkuja aina korkea-arvoisinta naarasapinaa myöten. Ihme, että palli säilyi. Pallit sen sijaan taisivat saada kolauksen, sillä tapahtuman jälkeen ministeri joutui pitämään matalampaa profiilia.

Jos meille kertyy yksilötasolla eli mahdollisuuksien maailmassa lähinnä vain positiivisia kohtaamisia, kuinka voi olla mahdollista, että nämä samat ihmiset muodostavat suuressa anonyymiyden mahdollistavassa joukossa eli todennäköisyyksien maailmassa aivan toisenlaisen todellisuuden? Siellä vallitsee vahvimman totuus. Enemmän kuin ajankohtaisen esimerkin tarjoaa Israel, jonka todellisuuden mukaan yhden israelilaisen henki on arvokkaampi kuin sadan palestiinalaisen henki.

Tällaisellekin epäoikeudenmukaisuudelle löytyy aina puolustajansa. Heitä on jopa Suomessa, mutta mahtavin kaikista on Yhdysvallat, joka YK:n Turvallisuusneuvostossa pystyy estämään minkä tahansa Israelin tekemän typeryyden. Tai ehkä asia onkin niin, että Israel on vain Yhdysvaltojen tahdoton sätkynukke? Ehkä se vain käy W:n puolesta ”terrorismin vastaista sotaa”.

Todennäköisyyksien maailmassa on helppo valehdella, sillä kiinni jäämisen riski on pieni – sitä pienempi, mitä suurempi itse olet. Laskun maksaa aina joku muu, sivullinen, köyhä tai mykkä ympäristö. Ympäristö on sotkettu valtaisaan valheiden verkostoon, joka oikeuttaa ahneimmat valtiot ja yritykset mitä mielikuvituksellisimpiin toimiin. Aina ryöstö ei tarvitse edes selityksiä. Ensimmäisenä tällä saralla tulevat jostakin syystä mieleen Japani, Norja ja Islanti. Näin armaat skandinaaviystävämmekin kätkevät valaanpyyntiään tieteellisyyden sumuverhoon.

Melkein luonnonlain voisi vääntää siitäkin, että mitä suurempi yritys, sitä suurempi valehtelija, keinottelija ja pienempien riistäjä täytyy olla kyseessä. Vai mitä olisitte mieltä eräästä Nokiasta, jolla ei ole varaa tarjota eläkeläisilleen joulukahveja ja joka repii tuloksensa alihankkijoiden selkänahasta? Tai eräästä Stockmannista, joka kopioi pienen leipomon Ellen Svinhufvud -kakun ja aiheuttaa pienyrittäjän konkurssin. Tai eräästä Nokian Renkaat –nimisestä pörssiyhtiöstä, joka samana päivänä, ehkäpä jopa samalla tiedotteella ilmoittaa 1000 työntekijän lomautuksista ja 200 miljoonan euron tuloksesta, jossa on kasvua edellisvuodesta 50 prosenttia.

Tästä on pitkä matka erääseen Pekka Niskan omistamaan nosturifirmaan. Niskalla on periaate, jonka mukaan työntekijöitä ei jätetä huonoinakaan aikoina. Mieluummin tingitään tuloksesta ja kehotetaan työntekijöitä lenkkeilemään tai käymään kuntosalilla, ellei muita töitä ole. Mutta Pekkaniska Oy ei olekaan pörssiyhtiö. Raha on moottorina ahneudelle, joka tuhoaa totuuden ja rehellisyyden. Pörssi mahdollistaa anonyymin ahneuden – pitäisikö se siis moraalittomana kieltää ?

Ylinormaalit ärsykkeet rapauttavat tavallisen apinan hyväluontoisen käyttäytymisen – suuret yksiköt ovat meille evolutiivisesti uusia, joten harva yksilö pystyy vastustamaan kiusausta, jos tarjolla olisi vaikkapa 10 miljoonaa pimeää euroa minimaalisella riskillä. Evoluutio ei ole ehtinyt kehittää estomekanismeja eikä sopeutua suuruuden todellisuuteen.

Julkisuus liioittelee, mutta niin liioittelee yksilökin. Koemme ja havaitsemme samatkin ympäristön ärsykkeet eri tavoin, sillä aistimme, hermostomme ja aivomme toimivat eri tavalla, vaikka unohtaisimme tässä yhteydessä kaikki sairaudet. Myös hormonit vaikuttavat totuuden kokemiseen. Se heijastuu iän kautta siten, että murrosiän jälkeen joskus 17-18 vuoden tienoilla ihminen on mustavalkoisimmillaan. Ja vaikka itse kokemus olisikin samanlainen, toiset vain kertovat siitä paljon dramaattisemmin kuin toiset.

Jokaisella on ihan oma henkilökohtainen totuutensa. Jokainen valitsee ”totuuksista” omaan maailmankuvaansa sopivan. Totuus on siis paitsi suhteellista myös itsekästä. Lähimpänä absoluuttista totuutta päästään luonnontieteissä, joissa ei luoteta ihmisen omiin tuntemuksiin vaan mittaustuloksiin. Yliopistoja on pidetty perinteisesti tieteen tyyssijoina ja siten totuuden lähteinä. Nykyään yliopistot luisuvat yhä enemmän mielipidetehtaiden suuntaan, sillä niihin ilmestyy pelkkiin uskomuksiin perustuvia oppiaineita, kuten naistutkimusta ja teologiaa.

Tieteen ja uskomusten ero on selkeä. Tieteen totuus on aina suhteellinen, vaikka se onkin lähempänä absoluuttista totuutta kuin mikään muu totuus. Lopullista tieteellistä totuutta on vaikea kuvitella, sillä jokainen uusi havainto tuottaa lukemattomia uusia kysymyksiä.

Uskonnot toimivat täysin päinvastaisella tavalla. Ensin on olemassa jokin ”totuus”, jonka olemassaoloa kaiken teologisen (tai feministisen tai marxilaisen) ”tutkimuksen” tulee ylistää.  Oikea totuus siis poikii aina uusia kysymyksiä eikä se ole koskaan valmis. Mielipide tai uskomus kieltää kysymykset, epäilyn ja kyseenalaistamisen sekä tarjoaa ”lopullisen totuuden”. Se on sinänsä valmis ja täydellinen.

Evoluutio pyrkii monimuotoisuuden lisäämiseen, kun kaikki aatteet pyrkivät sitä vähentämään pyrkiessään oman ”totuutensa” levittämiseen muiden totuuksien kustannuksella. Maapallolla on ollut varmaankin miljoonia yhteisötason totuuksia. Ympärillämme on siis käynnissä totuuksien taistelu. Ainahan näin on ollut, mutta 2000 vuotta sitten alkanut globalisaatio käänsi inhimillisen ja luonnon monimuotoisuuden käyrät pysyvään laskuun.

Tämä voi koitua lajillemme vielä kohtalokkaaksi, sillä monimuotoisuuden vähentyminen johtaa epävakaaseen dominanssiin. Esimerkki löytyy (lähes) jokaisen pöydältä tai sylistä: Windows on viruksille altis, koska se on suljettu ja yksinvaltias järjestelmä. Vastaavasti yhden kulttuurin ihmiskunta on helpompi nujertaa kuin monimuotoinen.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 04.01.2009.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: