PAHUUDEN JÄLJILLÄ

Maailman ”pahuus” on herättänyt suurta ihmetystä varmaan niin kauan kuin ihmisapinat ovat osanneet tällaisia käsitteitä tunnistaa – siis aika kauan. Ilmiöitä on raivokkaasti pyritty selittämään ja avuksi on keksitty niin jumalia, paholaisia kuin muita henkimaailman olentoja, jotka jollakin salaperäisellä tavalla houkuttelisivat ihmisiä lonkeroihinsa. Mutta ei pahuus ole filosofoinnista ja pelottelusta mihinkään muuttunut saatikka valjennut. Kaikki on yhtä hämärän peitossa kuin istuessamme vielä keskiafrikkalaisen viidakkopuun oksalla viikunapuun käyneistä hedelmistä humalaa hakien.

Eihän paikallaan junnaaminen ole mikään ihme, sillä meillä on ollut vain ne samat aivot ja niiden tuottamat samanlaiset ajatuskulut vuosituhannesta toiseen. Tilannetta voisi verrata vaikkapa tähtitieteeseen ennen aikaa optisten havaintovälineiden keksimisen. Tai vertailukohtaa voisi modernisti hakea esimerkiksi julkisen ja yksityisen sektorin väliltä. Näinhän meille ainakin opetetaan: julkinen sektori vain hyödyntää ja jakaa niitä resursseja, jotka ovat peräisin yksityisen sektorin luonnonvaroja jalostavista tuotantolaitoksista.

Näin se menee tieteessäkin. Pelkällä ihmisaivojen vääntelyllä ei päästä puusta pitkään elleivät luonnontieteet tuota myllyyn koko ajan uusia tiedon jyväsiä. Viime aikoina olemme saaneet päivittäin lukea, kuinka ihminen pala palalta selittyy geenien ohjailemaksi robotiksi. Geenit ovat sotkeutuneet milloin menopaussin alkamisajan määrittelyyn, milloin erektiohäiriöiden syntyyn tai kivessyövälle altistumiseen. Tällaiset fyysiset ominaisuudet on vielä suhteellisen helppo suvaita biologisten lainalaisuuksien ohjailemiksi tapahtumiksi.

Humanisteille saattaakin sitten olla melkoinen järkytys havaita, että myös ”henkinen” puoli ihmisapinoista vääjäämättömästi selittyy ja määräytyy biologian mukaan. Kukapa nyt suhtautuisi innokkaasti tutkimustuloksiin, jotka kertovat oman elämäntyön olleen hukkaan heitettyä? Vastarinta on siis vallan ymmärrettävää eikä mitään patriarkaatin keksintöä. Mutta ehkä joskus voimme elää yhteiskunnassa, jossa ihan oikeasti ymmärretään, ettei aivojen toiminnassa ole mitään salaperäistä eikä siellä pään sisässä todellakaan tanssahtele pitkähäntäisiä hiilihankopiruja vaan kaikki on puhdasta biologiaa.

Tästä saimme esimakua päivänä muutamana, kun eräät ennakkoluulottomimmat mediat uskalsivat referoida tutkimusta, jonka mukaan yksi pahuuden selitys onkin sokeriaineenvaihdunnan häiriö [1]. Suomalaiset tutkijat havaitsivat, että matala lihassokerin taso ennustaa humalatiloihin liittyvää väkivaltaista käyttäytymistä alkoholisoituneilla miehillä, joilla on epäsosiaalinen persoonallisuus. Siitä se lähtee. Tähän kun vielä osataan yhdistää testosteroniaineenvaihdunta, niin ollaan taas hieman lähempänä pahuuden ydintä.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua ihmisen ”henkinen” kartta on saanut väriä jo lähes kaikille mantereilleen. Valkoisten alueiden määrä pienenee vauhdilla, kun nyt ollaan vielä lähes putipuhtaan lakanan äärellä. Yksi mielenkiintoinen manner on rakkaus, joka on puhuttanut kaiken maailman humanisteja varmaan pahuuttakin enemmän. Pahoiksi koettujen asioiden lisäksi siis myös ”hyvät” apinaominaisuudet ovat evoluution tulosta ja siten puhdasta biologiaa. Harmi ehkä, mutta rakkauskin paljastuu vähitellen pelkkien hormonien ja geenien temmellyskentäksi [2]. Apinanäkökulmaa aiheeseen löytyy myös pätevämpien aivojen eli Frans de Waalin tuottamana vaikkapa täältä.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 02.06.2009.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: