KIRJA ROVIOLLA

Tänään pilvet viistävät maata. Kaikki kastuu. Polulla vastaan astelee ala-asteelta kotiin palaava urospentu taiteillen sateenvarjonsa kanssa niin kuin vain testosteronialtistukselle joutuneet aivot saattavat keksiä. Selässä reppu, jossa istuu Puma. Joko puumanaisten fanitus on levinnyt näin nuorten uroiden keskuuteen?

Ainakin urospuoliset apinat syyllistyvät silloin tällöin – tai siis oikeastaan jatkuvasti – kuvittelemaan olevansa erittäin hyviä, ellei täydellisiä. Siitäkään ei voi syyttää muuta kuin testosteronia. Mutta onneksi aina välillä putoaa hetkeksi todellisuuteen. Yksi tällainen herättelijä on YLE:n radiokanavilla kuultava ohjelma Miten minusta tuli minä. Siinä esitellään toinen toistaan loistokkaamman uran tehneitä apinoita. Näitä kertomuksia on ilo kuunnella. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka eräät persoonat pystyvät tekemään niin paljon ja niin laadukkaasti.

Ehkä apina on jo siinä iässä, jolloin aika rientää liian nopeasti. Niin nopeasti, ettei päivän kuluessa ehdi tehdä yhtä asiaa enempää. Aivan luonnonlakien vastaisesti aika rupesi kulumaan kaksi kertaa aiempaa nopeammin juurikin samana päivänä, kun 50 vuotta tuli täyteen. Onkohan kukaan muu huomannut samanlaista kummallisuutta? Pientä lohtua tuovat vanhat kalenterit, jotka kertovat, että on sitä itsekin joskus revennyt moneksi. Ehkä näiden radio-ohjelmien harha onkin siinä, että niissä näkee toisista apinoista vain heidän saavutuksensa. Oma itse sen sijaan kaatuu silmille kokonaisena pakettina.

Eilinen Miten minusta tuli minä -ohjelma [1] lähetettiin suorana Helsingin kirjamessuilta. Kirjalla menee nyt lujaa, näilläkin messuilla kävi kaikkien aikojen kuhina. Huhut kirjan kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja ja vaikerrukset urospentujen vähäisestä lukemisinnosta osoittavat vain lausujansa ihmisluonnon tuntemuksen puutetta. Ei poikien tarvitsekaan lukea yhtä paljon kuin tyttöjen. Miksi kenenkään ylipäätään pitäisi tehdä jotakin vain siksi, että se joidenkin itseään parempina pitävien mielestä olisi hänelle ”hyväksi”? Tällä filosofiallahan meille uskon asioitakin tuputetaan.

Eilisen ohjelman tähtenä oli kirjailija Leena Lehtolainen. Kovasti hän vaikutti jalat maassa olevalta, sympaattiselta apinalta. Hänen ensimmäinen romaaninsa Ja äkkiä onkin toukokuu julkaistiin, kun hän oli vasta kaksitoistavuotias! Lukemaan hän oppi viisivuotiaana ja hotki kolmekin kirjaa päivässä. Päiväkirjoja hän kirjoitti seitsemänvuotiaasta saakka, välillä koulutunneillakin. Kouluaineet olivat kahden vihkon mittaisia. Mielikuvitusolennot täyttivät hänen päänsä. Ei kai tällaisista lähtökohdista voi muuta tullakaan kuin kirjailija?

Taiteen tekijät ovat apinayhteisölle tärkeitä. Tämä ei kylläkään tule ensimmäisenä mieleen, jos kuuntelee poliittisten päättäjien liturgiaa tai raottaa hieman koulutusputken reaalimaailmaa. Tuottavuudella tai pisa -sijoituksilla ei luovuutta mitata eikä edistetä. Apina muistaa omalta koululuokaltaan erään vallattoman Jussin, jota ei koulutyö liiemmin rasittanut, mutta josta sittemmin kuoriutui merkittävä taiteilija. Koulu ei onneksi pystynyt lahjakkuutta vielä siihen maailmanaikaan nujertamaan.

Kirjamaailmassa kuohuu. Kaksitoista WSOY:n nimekästä kirjailijaa Sofi Oksasen johdolla uhkaavat vaihtaa kustantamoa, ellei talossa meno muutu. Heidän mukaansa kustannusosakeyhtiön hommat ovat kaaosmaisessa tilassa ja henkilökunta voi huonosti. Etenkin markkinointi tökkii ja kirjailijoiden mielipiteitä väheksytään. Ansioituneita, jopa legendaarisen maineen saaneita työntekijöitä on hyllytty. Syyllisetkin nimetään kirjeessä yksiselitteisesti. Ehkä arvaattekin? Nämä oireethan viittaavat naaraspomosyndroomaan.

Ja todellakin, kirjailijoiden tähtäimessä ovat juurikin WSOY:n toimitujohtaja Anna Baijars sekä markkinointijohtaja Tarja Virolainen. Molemmat naiset tulevat Gummerukselta. Tässä on tainnut käydä niin, että Baijars on nimittänyt ystävättärensä markkinointijohtajaksi. Kyllä ne naisetkin osaavat. Kiintoisaa on tietysti se, että kirjailijoiden mukaan WSOY:n markkinointi lähti alamäkeen jo silloin, kun markkinointijohtaja Roleff Kråkström jätti lafkan suivaannuttuaan kaupalliseen johtajaan Elina Ahlbäckiin.

Baijars ei ymmärrä, miksi häntä syytetään ja lähtee lomailemaan juuri Helsingin kirjamessujen ajaksi… Oksasta pitää yhtiössä vain kustannuspäällikkö Harri Haanpään olemassolo. Toinen henkilö, jota kirjailijat arvostavat, on yksikönjohtaja Jyrki Nieminen. Kolme naaras- ja kolme urosnimeä siististi rintamalinjan eri puolilla. Siltikin näiden naaraiden täytyy olla kymmenen kertaa uroksia parempia, niinhän meille joka käänteessä vakuutetaan. Johtopäätös: kirjailijoiden on siis pakko olla väärässä?

Jyväskylässä kuohuu myös. Siellä kirjoista halutaan tehdä bioenergiaa. Näin epätoivoiseen tilanteeseen joudutaan varmaankin vain kaupungissa, jossa on rakenteilla maailman suurin turvevoimalaitos, joka juuri on saanut luvan polttaa kivihiiltä. Alunperinhän projektia markkinoitiin vihreydellä ja puupolttoaineella. Mutta mikä oivallinen keksintö – kirjathan itse asiassa ovat puuta… Ei siis muuta kuin kirjaston kirjat uuniin palamaan.

Näin ovat päättäneet kaupungin viisaat. 16 000 kirjaa poltetaan, koska varastointikuluissa halutaan säästää. Tuo määrä kirjoja on ollut varastossa odottamassa uuden kirjastorakennuksen valmistumista. Polttoaikeista on noussut melkoinen paikallinen haloo. Ja aiheesta, sillä virkamiesten – vai pitäisikö nyt sanoa virkanaisten – perustelut ovat kovasti heppoisia. Ensimmäinen ihmetyksen aihe on, kenen taskuun ovat menneet varastoinnin hulppeat vuokrarahat. Tuollaiselle kirjamäärälle on vuokrattu tilaa 240 neliömetriä, josta kaupunki on maksanut 17 500 euroa vuodessa!

Siis reilun euron per kirja per vuosi. Montakohan vuotta niitä on jo varastoitu? Nyt sitten ruvetaan säästämään ja hävitetään 160 000 euron arvoinen kirjakasa. Taas loppuu apinan ymmärrys. Kirjat ovat hyväkuntoisia, joten mistään loppuunluetuista opuksista ei ole kysymys. Kirjahan on enemmän kuin kasa paperia. Kirjaston kirja on pala kulttuuria, yhteisillä varoilla yhteiseen käyttöön ostettu. Jos ihmisellä on sielu, silloin myös kirjalla on sellainen. Kirja johdattaa meidät uusiin maailmoihin. Se on rakas kapine kämmenellä, aivan jotain muuta kuin tiedosto lukulaitteessa.

Nopeasti arvioituna minulla on kolmisen tuhatta kirjaa työhuoneeni hyllyillä. Ne mahtuvat kymmenneliöisen huoneen kahdelle seinälle. Jos kaksi muutakin seinää otettaisiin käyttöön, huoneeseen mahtuisi 6000 kirjaa ja vielä olisi tilaa työskentelyllekin. Jos lattialle pinottaisiin pahvilaatikoita, ei olisi mikään ongelma säilöä kaikki 16 000 kirjaa yhteen huoneeseen. Tarkoitus on vain osoittaa, että joku on tehnyt todella tyhmän vuokrapäätöksen. Apina voisi luovuttaa yhden huoneen moiseen tarkoitukseen vaikkapa 300 euron kuukausivuokrasta. Kaupunki säästäisi 14 000 euroa vuodessa ja apina saisi asua kolossaan ilmaiseksi. Kaupungin olisi jopa kannattanut ostaa yksiö Kirkkopuiston reunalta ja rahdata kirjat sinne mieluummin kuin ylihintaiseen varastoon…

Kirjastohmiset vetoavat lakiin, kosteusvaurioihin ja hankaluuteen. Nämä seikat estävät kaikkien muiden ongelmanratkaisujen etsimisen. Laki estää lahjoittamasta niitä yksityisille. Erilaisiin laitoksiin niitä ei muka voi lahjoittaa, sillä ne ovat olleet kosteusvauriotiloissa. Kirjojen myynti normiapinoille taas on hankala järjestää, sillä kirjoja on kallis kuljettaa, sanoo kirjastotoimen apulaisjohtaja Raila Junnila. Samasta Keskisuomalaisen uutisesta (16.10.) kuitenkin selviää, että kirjat ovatkin Tikkakosken kirjaston yläkerrassa. Olisipa tosiaankin pitkä kuljetusmatka.

Kosteusvaurio taitaa olla nykyään taikasana, jolla voi perustella mitä tahansa typeryyttä. Samoissa tiloissa ovat olleet kaikki muutkin Jyväskylän erään sivukirjaston kirjat, joita lainataan täyttä päätä ympäri maakuntaa. Ei siis mitään varoituksia kirjaston asiakkaille, mutta jos näitä samoja kirjoja ruvettaisiin myymään, Junnilan mukaan tarvittaisiin iso varoituskyltti myyntipisteen viereen. Olisikohan sellaisen raapustaminen kovinkin kallis operaatio?

Kosteusvaurioon vetoaminen on muutenkin vallan erikoinen peruste, sillä arkistoaineistojen puhdistusoperaatiot ovat arkipäiväistä puuhaa joka puolella Suomea. Homma tehdään yleensä imuroimalla ja ISS Palvelut Oy:n Matti Suomalan mukaan Jyväskylässäkin on parhaillaan menossa useita puhdistusoperaatioita. Puhdistus ja tuuletus ovat myös Työterveyslaitoksen hyväksymät tavat tällaisten aineistojen käsittelemiseksi. Kaiken kukkuraksi keuhkotautien erikoislääkäri Kari Venhokaan ei pidä kirjoja vaarallisina.

Nonniin. Mitä tästä nyt jäi käteen? Sattumalta saman Keskisuomalaisen eräässä otsikossa kirjailija (!) Kirsti Manninen kehuu kuinka vallassa oleva nainen on takuulla asiantunteva. Naarasjohtajilla on siis takuu? Montakohan vuotta se on voimassa – kiinnostaisi tietää, sillä Jyväskylän kirjafarssin takana on ainakin kolme naisjohtajaa: kirjastotoimenjohtaja Johanna Vesterinen, apulaisjohtaja Junnila ja kirjastonjohtaja Anna-Liisa Laine. Tai sitten on olemassa toinenkin vaihtoehto. Naaraat ovatkin olleet niin ovelia, että ovat keksineet koko operaation vain saadakseen kirjastotoimelle ilmaista mainosta?

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 26.10.2009.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: