KUMMA PÄIVÄ

Tänään oli outo päivä.

Toisaalta on aivan tavallinen talvisunnuntai. Ehkä tämä juttu todistaa, että jutun voi kirjoittaa, vaikkei olisi mitään asiaakaan. Oikeastaan tässä olisi monta eri aihetta työn alla eikä niitä kaikkia saa edes valmiiksi ennen kuin ne vanhentuvat – ja silti on helpompi väsätä tällainen ihan joutava luritus. Kai tämä on jotain itseterapiaa? Vähän sama asia kuin toiset katsovat televisiosta mieluummin BB-talon hassutuksia kuin dokumentteja maailman hädästä.

Terapia on päivän sana. Kohta puolet kansasta käy terapiassa ja toinen puolikas terapoi. Ei kannata ihmetellä, mihin ne kaikki verovarat katoavat. Eikä kannata ihmetellä sitäkään, miksi istunnoista on niin vähän apua maailman ahdinkoon. Kuinka voisi, kun toiminnasta vastaavilla ei näytä olevan paljoakaan käsitystä lajimme käyttäytymisestä – ennakkoluuloja ja stereotypioita sitäkin enemmän. Kuten vaikka se, että lapsuudesta löytyy selitys asiaan kuin asiaan.

Humanistit luulevat, että historia alkaa antiikin Kreikasta ja psykouskovaiset luulevat, että elämän eväät hankitaan syntymän jälkeen. Väärin molemmat. Ihmisen historia alkoi jotain kuusi miljoonaa vuotta sitten. Ihan sama, mihin se raja vedetään, sillä raahaamme mukanamme satojen miljoonien vuosien taakkaa. Ei ihme, että ahdistaa. Oikeastaan lapsuuden kaiveleminen pitäisi kieltää. Jokaisen lapsuudesta varmaan löytyy jokin kolahdus, jolla sitten muka voidaan selittää arkipäivän normaaleja ongelmia.

Ensimmäinen kevätpäivä

Tänään oli ensimmäinen kevätpäivä. Aurinko sulatti puiden kuuran ja pakkaslukema putosi puoleen aamuisesta. Jos olet kamerafriikki, kannattaa siis muistaa, että helmikuun puolenvälin jälkeen talvinen kauneus on kortilla. Ainakin pitää herätä ennen kuin aurinko pääsee helottamaan täydeltä terältä ja silti maisema jää jälkeen tammikuisesta koristeellisuudesta. Näin ainakin täällä eteläisellä taigalla, Lappi voipi olla eri asia. Nevör piin tere tis taim ov jöör.

Apinaenglantia siis pukkaa heti, kun käy Helsinki-Vantaan lentoaseman sivuilla. Jonkinlainen yliluonnollisen generoima elitistisyys taitaa väkisinkin liittyä lentämiseen. Jotkut saavat kicksejä pelkästä lentokoneiden rullaamisen seuraamisesta. Lauman fiksumman sukupuolen jäseniä oli tänään ilmassa yhtä aikaa kaksin kappalein, toinen menossa ja toinen tulossa. Suosikkinaaraani joutui matkustamaan vatsataudissa 21 tuntia. Ei käy kateeksi. Toivottavasti ei enää tartu minuun, siitä kun voi seurata tutustuminen sairaalan päivystyspalveluihin.

Tähän väliin piti käydä haukkaamassa savulohipizzaa. Suosittelen. Siinä sivussa kuuntelin radiouutisia. Siellä pääministeri Matti Vanhanen pani ojennukseen satamalakkolaisia melko äkkiväärin sanakääntein. Ikään kuin tässä(kin) kiistassa olisi vain yksi osapuoli. Ikään kuin työnantajilla ei olisi mitään vastuuta ja ikään kuin heidän toimensa eivät olisi syynä uhkaavaan työtaisteluun. Mutta niinhän Matti -poika on johdonmukaisesti toiminut koko uransa suurpääoman juoksupoikana. Vahvemman puolelle on helppo heittäytyä. Sama logiikka vallitsee myös perheväkivalta”keskustelussa”. Heikompi osapuoli syyllistetään yksipuolisesti ja vahvemmasta tehdään syytön uhrilammas.

Naaras kolanvarressa

Tähän väliin olisi helppo sortua puhumaan lampaista, koska siihen jopa olisi pätevät apinalaumasta kumpuavat perusteensa. Sivuutan nyt kuitenkin tämän sudenkuopan tyylikkäästi. Siirrytään apinapolulle. Tänään tapahtui kaksi ihmettä. Ensinnäkin bongasin naaraan kolanvarressa. Sitten bongasin neljän eri auton tekevän u -käännöstä parinkymmenen metrin päässä itsestäni. Yksi niistä teki kerrassaan kaksi uuta. Aivan ennennäkemätöntä ja käsittämätöntä, sillä autoja oli liikkeellä vain kymmenkunta.

Jotain murphymäisiä ilmiöitä on ennenkin autojen kanssa sattunut. Jos kiertää apinapolun ja näkee koko reissulla neljä autoa ja niistä kolme joutuu pysähtymään sen vuoksi, että olen juuri ylittämässä sivupolkua, jolle ne ovat kääntymässä, niin onhan siinä jo sattumusta kerrakseen. Tänään piti vielä naapuriapinan kanssa päivitellä kunnan toimintaa, kun risteysalueelle on kasvatettu sellainen jääreunus, että sen ylittäminen on autollakin ikävää. Kohta ottaa pohja kiinni. Jalankulkijoille se on jopa vaarallinen. Siinä kun huonojalkainen liukastuu, ei pääse autokaan väistämään jäärännissä ajaessaan.

Jos olisin niin kuin kaikki muut apinat, niin tietysti heiluttaisin tässä kohtaa lapsikorttia. Onhan se tietysti riskipaikka myös lapsille – ja lastenvaunuja työntäville isille. Terveisiä pitää lähettää sille uudelle kunnalle, joka on nyt ottanut ohjat käsiinsä. Ei tällaista ole aikaisemmin tapahtunut, ei ainakaan niiden kymmenen vuoden aikana, jolloin täällä on tallusteltu. Köyhyys näyttää siis vain lisääntyvän, mitä suurempiin hallinnollisiin yksiköihin mennään. Eikä tämä ole ainoa esimerkki.

Pitkiä pellavia!

On tämä siksikin erikoinen päivä, että nyt on laskiaissunnuntai ja ystävänpäivä. Enpä ole kumpaakaan juhlaa koskaan oikein ymmärtänyt. Laskiaiset ovat aina olleet jotensakin turhanpäiväisiä happeningejä. Miksi niitä pitää olla kaksin kappalein – toinen sunnuntaina ja toinen tiistaina? Miksi liukumäessä laskemista muka pitää juhlia? Tai laskiaispullien syömistä? Tai hernerokan ryystämistä? Nämä ovat muistikuvat, jotka laskiaisista ovat päähän jääneet. No ehkä jotkut tytöt huusivat aikoinaan mäessä pitkien pellavien perään. Ei sekään auennut silloin.

Eikä se auennut nytkään ennen kuin kävin googlailemassa. Kansanperinne on tässäkin asiassa ollut ylitsepursuileva. Laskiaishuutoja on moneen makuun, vaikkapa näin: pitkiä hamppuja, lihavia reisiä, halaa, halaa! Naisten hommiin ne kuitenkin liittyvät, sillä laskiainen on ollut naarastyön juhlaa. Mitä parempi luisto, sitä parempi sato seuraavana kesänä. Mitä rasvaisempi sorkkarokka (herneitä, rukiinjyviä, siansorkkia ja sianpää) sitä lihavammat läskitienestit. Tietysti kristinusko on tämänkin juhlan onnistunut pilaamaan. Onneksi en ole koskaan hurahtanut paastoamiseen. Jotkut uskovaiset sen sijaan luulevat muuttuvansa pyhimyksiksi kituuttaessaan laskiaisesta pääsiäiseen.

Aika turhanpäiväinen juhla siis nykymuodossaan. Mutta vietetään sitä muuallakin ja siellä se onkin riehakas karnevaali. Rion kuuluisat iloittelut alkoivat jo eilen. Siellä ei ole tullut vielä käytyäkään. Huonosti siis menee, toisin kuin legendaarisella suojelubiologilla Urpo Häyrisellä, joka Matti Koskialan kanssa kirjoitti neljännesvuosista sitten kirjankin (Samba ja Rion karnevaalit) seikkailuistaan Copacabanan rantamilla. Kansikuva kertoo kaiken tarpeellisen.

Mardi gras!

Muualla siis osataan iloita elämästä hieman rempseämmin kuin vain pistämällä liukuria perseen alle. Voimme tietysti puolustautua ilmastomme kalseudella. Ehkä olemme joskus olleet säiden armoilla, mutta nyt meillä on maa täynnään kylpylöitä, joissa voisi järjestää laskiaishubaa uudella tapaa. Onhan meille kopioitu Halloweenpirskeetkin, miksei meillä ole Mardi Gras -juhlia? Miksei? Siksikö, että niihin liittyy paljaita tissejä, ainakin mikäli uskomme amerikkalaisia. Ja miksemme uskoisi, sillä sieltähän kaikki hieno tulee…

Eikö Suomesta löydy yhtäkään yrittäjää, jota kiinnostaisi rahanteko? Ehkä Seppo Sedu Koskinen olisi oikea henkilö tuomaan Mardi Gras -juhlat oikeassa muodossaan Suomeen, vaikkapa Flamingoon noin aluksi. Pitäisihän sulojensa esittelystä kiinnostuneille naaraille olla tarjolla vuodessa edes yksi päivä, jolloin se olisi mahdollista. Tiukkapipoille jäisi vielä 364 päivää ihan itselleen. Olisiko siis yksi päivä liikaa vaadittu? Voisittehan te pannankiristäjät olla sen päivän vaikka yksin sängyssä, niin ei silmiin sattuisi mitään mieltä järkyttävää.

Päädyttiin taas tisseihin, kuinka ollakaan. Loistavaa, sanoisi keskiarvouros. En rupea edes arvailemaan, mitä keskiarvonaaras sanoisi. Sehän on täysin ennustamatonta. Terapian tarpeessa, sanoisi kallonkutistaja ja alkaisi kaivella menneisyyttä sekä lompakkoani. Ehkä olen jäänyt vauvana ilman riittävää imetystä? Vaikea sanoa, kun itsellä ei ole selkeää mielikuvaa eikä emo ole enää kertomassa.

Moulin Rouge!

Entäpä sitten ystävänpäivä? Jossain päin maailmaa sitä pidetään rakastavaisten päivänä. Japanissa naiset lahjoittavat miehille suklaata – taka-ajatuksella, että suklaan saajan on annettava kuukauden kuluttua hinnaltaan vähintään kolminkertainen vastalahja. Että sellainen hau lahjassa tällä kertaa. Maailmalla postitellaan myös miljardi ystävänpäiväkorttia. Niistä 85 prosentia on naaraiden lähettämiä. Itse en ole tähän rahastukseen hurahtanut. Vastahan ne joulukortitkin on saatu siivottua pöydältä kirjoituspöydän laatikkoon. Heti pitäisi panna uutta liikkeelle. Kuulkaas, rajansa se on liikemiesten ahneudellakin.

Miehelle yksi kortti vuodessa on tarpeeksi. Naisilla se voi olla eri asia, kun he tarvitsevat rakkauteensa jatkuvaa vahvistusta muutenkin. Miehille riittää se kuuluisa yksi kerta ja sitten ilmoitus, jos tilanne sattuu muuttumaan. Ehkä tämä ystävänpäivä on myös hieman samaa sukua kansainväliselle naistenpäivälle. Vaikka naisia rakastankin, en ole aivan tarkoituksella koskaan sitäkään päivää noteerannut. Minulle kaikki muut syyt ovat tärkeämpiä muistaa naista kuin väkisin viritelty poliittinen manipulaatio. Ja mitä sillä kansainvälisellä mahdetaankaan viestittää?

Ystävänpäivällä sentään on juuret päin vastoin kuin naistenpäivällä. Helmikuu on Välimeren maissa ollut perinteisesti hedelmällisyyden ja kevään koiton kuukausi. Keskiajan Ranskassa ja Englannissa uskottiin, että helmikuun 14. oli päivä, jolloin lintujen pesimä- eli rilluttelukausi alkoi. Muinaiset roomalaiset juhlivat tuona samana päivänä naisten, avioliiton ja luonnon jumalia. Jotain riettailua siihen lienee liittynyt, sillä kristityt yrittivät lopettaa moisen synnillisen meiningin. Kun se ei tietenkään onnistunut, he sensuroivat, pyhittivät ja omivat tämänkin juhlan omiin tarkoituksiinsa.

Ystävänpäivän loppumetrit käytin katsomalla tarinaa totuudesta, kauneudesta, vapaudesta ja ennen kaikkea rakkaudesta. Elokuva oli omistettu ohjaajan isälle Leonard Luhrmannille, joka kuoli kuvausten alkumetreillä. Sopihan se ajankohtaankin, kun siinä puhuttiin talven muuttumisesta kevääksi; how wonderful life is – while yoy´re in the world! Ja kyllä se Nicole Kidman on kaunis! Ja sijoittuuhan Moulin Rouge! Pariisiin, rakkauden kaupunkiin. Ihan siinä keski-ikäinen, valkoinen, hetero miesrikollinen tarvitsi nenäliinaa…

We live in the underworld,

love doesn´t belong to us,

but the show must go on –

still

diamonds are a girl´s best friend.

Hyvää ystävänpäivää kaikille tasapuolisesti, ainakin melkein!

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 14.02.2010.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: