JOTAIN JUHLAA

Eilen tuli käytyä mattokaupassa. Se taisi olla urosapinalle sellainen kerran elämässä -kokemus. Ja kun katseli asiakkaiden sukupuolistatusta, ei tarvinnut ihmetellä, miksi näin on. Matot kuuluvat naaraiden valtakuntaan. Kaikki myyjät ja 90 prosenttia asiakkaista näyttivät olevan naisia. Ja ne ainoat uroksetkin tallustelivat naaraidensa perässä äänivallattomina maksumiehinä. Kuten myös minä. Mutta ei se ollut ihan turha kokemus, sillä naarasmaailmasta saattaa aina löytyä jotain herkullista aistiärsytystä. Niin mattokaupastakin.

Myyjättäret oli puettu tiukkoihin oma mattomyyjäsi -paitoihin, jotka eivät jättäneet mitään arvailujen varaan. Varsinkin eräällä myyjällä oli todella isot. Hän puhui puhelimessa jonkun asiakkaan kanssa ja pyysi tätä odottamaan hetken kertoen ottavansa rinnat esille. Jäin tietysti odottamaan herkillä mielin kunnes tajusin, että hän taisikin puhua vain hinnoista. Ehkä sitä on tullut katsotuksi liikaa Alastonta piilokameraa?

Suosikkinaarastani palvelleella myyjättärellä oli hieman maltillisempi varustus, mutta kyllä sekin suloisesti pursuili kaula-aukosta, kun hän kumarteli mittaamaan ja rullailemaan mattoja. Jostakin syystä satuin istumaan juuri oikealla hollilla, ei tarvinnut edes päätä kääntää… Ei edes silloin, kun hän asettui kontalleen pyllistelemään ja leikkaamaan käytävämatosta sopivan mittaista pätkää. Mitä tästä opimme? Kannattaa uusia käytävämatot ainakin kerran vuodessa ja todellakin vaatia päästä kauppareissulle mukaan.

Nistien tuskaa

Sääliksi käy hieman noita feministejä. On niillä aivan mahdoton työsarka edessään, kun ne pyrkivät tekemään apinalaumojen elämästä seksitöntä. Ajatella, että niiden pitäisi ehtiä joka kauppa ratsaamaan, ettei siellä vain yksikään tissinpala pääse vahingossa vilahtamaan… Paljon helpompi olisi tietysti säätää laki, joka pakottaisi kaikki naaraat käyttämään burkaa. Ja ehdottomasti pitäisi säätää siitäkin, että mattokaupoissa on oltava tarpeeksi korkeat leikkuupöydät, ettei sen burkan kanssa tarvitsisi lattialla pyllistellä.

Ruokaakin piti taas ostaa. Niinpä sitten suunnistettiin läheiseen megamarkettiin. Ja mitä perkelettä – hedelmäosastolle oli värkätty oma myyntipiste, jossa neitokainen pakkasi nöyrille kuluttaja-apinoille mansikoita ja herneitä! Nythän on vasta huhtikuu. Jotain täysin absurdia on siinä, että hernekausi alkaa järvien ollessa vielä jäässä. Ennen vanhaan näiden myyntikojujen ilmestyminen kertoi siitä, että se ihan oikea kesä on alkanut. Nyt kapitalismi on ryöstänyt meiltä siis jo kesänkin! Ja millä hinnalla – mansikat oli rahdattu Espanjasta ja herneet Italiasta. Tämä kai on sitä globalisaatiota?

Erilaiset salaattirehut ovat vallanneet varmaan jo kolmasosan koko hedelmä- ja vihannesosastosta. Meistä taitaa vähitellen tulla ihan oikeasti kaneja. Syödään lehtiä ja pelätään joka risahdusta. Tätä ei nyt pidä tulkita miksikään kasvisvastaisuudeksi, sillä syön rehuja itsekin hyvällä halulla. Puolet lautasesta täyttyy väreistä ja joskus koko lautanenkin. Mutta puhdasoppisuus on aina vaarallista, niin myös tämä veganismi. Hyväkin asia menee perselleen siinä vaiheessa, kun siitä tehdään ismi.

Marketeissa on enemmän tai vähemmän hauska seurata myös apinoiden käyttäytymistä. Tällä kertaa pisti silmään, että yllättävän moni oli liikkeellä autokärryjen kanssa – siis sellaisten kärryjen, joiden alaosassa pikkutaapero saa leikkiä kimiräikköstä äidin tai isän toimiessa voimanlähteenä. Siinä tuli taas todistetuksi, kuinka naarailla ja uroksilla on erilaiset aivot. Eräs äiti huusi jatkuvasti ja kovaäänisesti pojalleen, joka ei suostunut istumaan paikoillaan niin hievahtamatta kuin äidin aivot olisivat vaatineet. Muutaman hetken jälkeen vastaan ajeli isä, jonka pentu roikkui puoliksi formulansa ulkopuolella, mutta se ei tuntunut urosaivoja mitenkään rassaavan.

Geeniterapiaa

Tämän loistavan aasinsillan jälkeen päästäänkin sitten päivän varsinaiseen aiheeseen. Viime lauantaihin sisältyi yksi apinaelämäni huippuhetkistä – sain kuulla, yllättäen ja pyytämättä (ehkä kuitenkin hieman jo toivoen), että poikkeuksellisen erinomaiset geenini ovat kuin ovatkin saaneet mahdollisuuden jatkaa olemassaoloaan yhdessä eräiden toisten ainutlaatuisten geenien kanssa. Tokikaan en ole ollut itse asialla, mutta pojistahan polvi aina paranee, kuten sanonta kuuluu. Ei se vanha kansa turhasta ole näitä totuuksiaan kehitellyt, vaan kokemuksesta.

Elämän tarkoitus saa siis jatkoa. Onnea vaan taipaleelle niin pikkiriikkinen alkio kuin vanhempansakin! Miten tätä tunnetta nyt edes saattaa tarpeeksi juhlistaa? On se vaikeaa näille urosaivoille. Ensimmäisenä tuli mieleen ihmetellä, että osaakohan sitä sitten olla pappana. Kumma ajatus, kun en muista osanneeni edes isänä olemista etukäteen pohtia – mitä sitä luonnollista asiaa turhaan miettimään. Johtuu varmaan siitä testosteronitason laskusta, että tällaiset akkamaisuudet ylipäätään tulevat mieleen.

Olen mainostanut ennenkin äitiyden tärkeyttä ihmislajin tulevaisuudelle. Jostakin syystä se ei ole nykypäivinä oikein muodikasta – nyt kun naaraillekin tuntuu olevan tärkeintä olla uroksia. Käsittämätön juttu sinänsä, sillä äitiydessä yhdistyvät kaikki maailman tärkeimmät ja parhaat asiat. Johtuuko tämä äitiyden lyttääminen siitä, että naarasapinoiden äänivaltaa käyttävät sellaiset naaraat, jotka kokevat itse olevansa surkeita juuri tällä elämänalueella? Feministien aivothan on jo todistettu urostyyppisiksi. Ja hehän ovat se suurin este äitiyden toteutumiselle nyky-yhteiskunnassa.

Neurologit Craig Kinsley ja James Swain ovat todenneet, että äitiys riippuu aivoista. Joidenkin naaraiden aivorakenne tuottaa huonoa ja joillakin toisilla loistavan hyvää äitiyttä. Surkeimmat tapaukset voivat jopa tappaa poikasensa, jos heidän aivoissaan ei ole raskauden aikana syntynyt tarpeeksi paljon uusia hermokytkentöjä. Tämä vain todistaa, että äitiydenkin taustalta löytyy biologia. Äitimyytti ei siis ole mikään myytti vaan mitä tiukinta patriarkaattista todellisuutta. Siksi on suorastaan vastuutonta tämä nykyinen yhteiskuntapoliittinen hypetys, jolla isä yritetään todistaa äidin veroiseksi emoksi. Näin ei keskiarvojen valossa tule koskaan olemaan.

Etologi Alison Flemingin osaksi edellisessä uutisessa jäi varoittelu, että vastuu on aina kuitenkin apinalla itsellään. Äiti ei voi selittää lastensa laiminlyömistä huonoilla geeneillä. Kuinka tämä psykososiaalinen yhteisömme vaatiikin aivan jokaiseen geenitutkimusta käsittelevään uutisen tällaisen loppukaneetin? Siis ettei niillä geeneillä kuitenkaan ole vaikutusta, vaikka tutkimuksilla olisi juurikin toista todistettu. Jotain säälittävää apinoiden mielenrauhan suojelua taas? Ehkä meidän jossain vaiheessa vain on pakko hyväksyä se tosiasia, että toisilla nyt vaan sattuu olemaan parempia (tiettyyn asiaan vaikuttavia) geenejä kuin joillakin muilla ja se myös heijastuu lauman elämään.

Teatterielämys

Sattuipa sopivasti tuo alkiouutinen, sillä oltiin varattu samaksi illaksi teatterielämys. Kappaleena oli Pieni kauhukauppa. Se oli lähes ainoita esityksiä, johon sattui saamaan lippuja meidän aikatauluillamme. Sitä tulee vaan ihmetelleeksi, miten apinat osaavat tietää menonsa puolenkin vuoden päähän, kun varailevat matkoja ja teatterilippuja etukäteen. Minä en ole milloinkaan onnistunut moiseen ennakointiin. Ehkä se johtuu vain siitä, ettei koskaan ole ollut tarpeeksi löysää rahaa? Sillä kyllähän ennakkomyyntikin suosii rikkaita, joilla on vara heittää satanen tai kaksi rotille, mikäli sitten eivät sattuisikaan pääsemään varaamaansa tilaisuuteen.

Juurikin näin kävi meille tämän teatterin kanssa. Äitiyden harjoittelu aiheutti naaraallemme sen verran pahoinvointia, ettei hän uskaltanut lähteä teatteriin oksentelemaan. Hyvä niin, mutta ei teatterikaan suostunut lunastamaan lippua takaisin. Sellainen kuulema onnistuu vain loppuunmyydyissä esityksissä eikä sali nyt ollut aivan täysi. Lähdettiin siis matkaan kolmistaan. Teatterirakennus oli sinänsä jo näkemisen arvoinen. Vanha on aina pussillisen verran uutta parempi.

Katsomoporukka näytti olevan täysikasvuista apinaväkeä, urokset vaimoineen ja pikkutakkeineen. Narikkajonossa eteemme sattui poikkeustapaus. Nuoren pörröpäänörtin vieressä sipsutti Kuukauden Naaras. Miten jotkut aivan avuttoman oloiset urokset houkuttelevatkin tuollaisia namupaloja? Tämä onnistui sähläämään jopa narikkahomman uskomattoman ja ennennäkemättömän perusteellisesti. Se ei toki kaunotarta tuntunut häiritsevän. Norsukorvikset ja kukkahame – niin se olit juuri Sinä.

Mainostivat Kauhukauppaa ensisijaisesti komediana. Ehkä en osaa noita termejä, mutta harvinaisen vähän yleisö esityksen aikana nauroi. Olisiko ollut kaksi tai kolme hörähdystä. Apinalogiikalla komediassa nauratetaan yleisöä hervottomasti. Jos minulta olisi kysytty, tämä oli musikaali. Sekin termi jostain esittelyistä löytyi, mutta ei kaikista. Oikeastaan voisi puhua kauhumusikaalista. Mitä muuta se on, jos neljämetrinen lihansyöjäkasvi hotkii näyttelijöitä yksi toisensa perään?

Ei tämä kommentti tarkoittanut olla mikään moite vaan hienoinen ihmetys, joka syntyi siitä, että päänuppia piti vääntää uudelle aallonpituudelle esityksen kestäessä. Ennakko-odotukset vaan olivat erilaiset. Hyvinhän ne lauloivat, lavasteet olivat ihan oikeat eikä vain muutama tynnyri jossain nurkassa, aivan oikea bändi soitti ja näyttelijätkin osasivat hommansa varsin mallikkaasti, puolen vuoden kokemuksella. Kasvi oli aika mainio ja sen sisällä hääri milloin kone, milloin apina. Ja se osasi puhua! Saattoipa laulaakin, en enää muista.

Saneten juhlaa

Musikaaliin oli siis satsattu. Se on kuulema ollut teatterin kaikkien aikojan kallein talvikauden näytelmä. Perinteet ovat varmaan velvoittaneet, sillä tätä musikaalia mainostetaan maailmanmenestykseksi, jota on esitetty vuosikymmenet eri puolilla Tellusta. Musiikki on peräisin oscarrohmu Alan Menkenin aivosoluista. Kaikki palaset siis olivat olemassa täydelliseen teatterielämykseen, mutta jostakin syystä se viimeinen silaus jäi kokematta. Ilmapiiri sähköistyi oikeastaan vain siinä vaiheessa, kun naaraat saapuivat lavalle sukkanauhaliiveissään.

Jos pitäisi nimetä esityksen tähti, hän oli Sanette Sevón. Aika pitkään tosin meni tuon nimen metsästyksessä, sillä hän oli ”vain” yksi jäsen kolmen naaraan muodostamassa tyttötriossa – eikä nyt kannata tulla valittamaan tytöttelystä, sillä termi on suoraan teatterin brosyyristä. Sanette on mainio esimerkki hyvistä geeneistä. Hänen jokainen liikehdintänsä poikkesi edukseen muista, hän oli trion ainoa normaalipainoinen (sorry nyt vaan kaikki liikakiloiset, mutta läski ei ole seksikästä eikä symmetristä) ja hän otti toiset huomioon. Juuri hän jostakin syystä oli se, joka loppukumarrusten aikana muisti soittajia.

Ja sorry vaan muut tyttötriolaiset, te saitte ehkä prosentin verran huomiostani. Olisikohan tyyli oikea sana kuvailemaan Saneten hyvien geenien ilmiasua? Vai paljastuvatko hyvät geenit jo nimessään? Vaatiihan se jotain vanhemmilta, että ovat keksineet noin omaperäisen nimen lapselleen… Ehkä jo mietit, minkä näköinen tämä typykkä mahtoi olla. Aamulehden kuvassa hän sattuu olemaan parhaimmassa vedossaan – se tyttö siellä vasemmalla. Varmaan vielä kuulemme tästä naaraasta enemmänkin.

Teatterielämyksen yksi tärkeä osa on tietysti väliaika. Miksi sellainen muuten olisi ängetty jokaiseen näytelmään? Se mahdollistaa paitsi tyhjennyksen ja tankkauksen, myös tutustumisen teatterirakennuksen arkkitehtonisiin yksityiskohtiin sekä sosiaalisten verkostojen rakentelun. Täällä olisi lisäksi voinut jutella poikkeuksellisen tyylikkään ovimiehen kanssa – minkä joku naaras olikin keksinyt. Me kävimme testaamassa ravintolapuolen antimia. Isäkokelas otti oluen, suosikkinaaraani lasillisen punaviiniä ja minä maitokahvin vadelmaleivoksen kera. Repikää siitä psykoanalyysiä!

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 30.04.2010.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: