KYLÄTEILLÄ – osa 2. Virroilta Orivedelle

Olen varmaan tullut ennenkin mainostaneeksi kevään autuutta. Luontoapinan näkökulmasta se on elämän parasta aikaa – olen toki kuullut, että joissakin apinoissa se saattaa herättää muunkinlaisia tunteita. Elämä ja mahla virtaavat kuolleen talven jälkeen. Linnut suorastaan valtaavat apinametsän musiikillaan. Huippuhetket sattuvat aika hyvin siihen väliin, kun lumet ovat sulaneet, mutta lehdet eivät ole vielä puihin puhjenneet. Se aika on siis juuri nyt, suunnilleen neljä viikkoa sitä kestää. Liikkuminen on helppoa ja näkyvyys moninkertainen kesän vehreyteen verrattuna.

Puolet näistä huippuviikoista on aikaa, jolloin jäät ovat vielä järvissä. Silloin vesilinnut ovat jollakin tapaa hallinnassa, koska ne kerääntyvät erilaisiin sulapaikkoihin. Tässä ajassa on jotain taikaa. Jäiden lähdettyä suurin osa vesiäisistä häviää näkyvistä ja taika sen mukana. Ja tuntuuhan kevät apinoita koskettavan. Suomalaisen kirjakaupan myydyimmät kirjat ovat näinä viikkoina olleet Toiviaisen ja Lehikoisen Suomen muuttolinnut sekä Valsteen, Kaaron, Vuokon ja Halkan Suuri suomalainen luonto-opas. Hyvä niin.

Pari viikkoa sitten oltiin Birgitan polun kaakkurilammella – itse asukkaatkin olivat jo saapuneet. Pirkanmaallahan noita vaelluspolkuja on runsaasti ja jostakin kauniista syystä niitä on nimetty kauniiden naaraiden mukaan. Kaarinan polkukin sieltä löytyy. Siinä kaakkureita katsellessamme ja makkaroita tikuttaessamme juteltiin nuorehkon pariskunnan kanssa, jolla sattui olemaan juuria apinametsään – ihan yllättäen ja pyytämättä. Jotensakin harvinaisen sopusuhtaisen oloinen pari. Uros oli ammattikuvaaja, mikä näkyi tietysti varusteista. Tulivat siinä mainostaneeksi kahta luontokohdetta Ruoveden ja Virtojen suunnalla, joten niitä oli sitten ihan pakko lähteä testaamaan.

Mikä ihmeen Marttinen

Siitä luontoreissusta tulikin sitten melkein hirsireissu. Ei mikään ihme, sillä apina on paitsi luontofriikki myös hirsifriikki. Mutta että siitä tuli myös kylttireissu, se oli yllätys. Ensimmäinen kaakkuriparin antama vihje oli, että Virtojen perinnekylän jälkeen oikealta löytyy mahtava lintutorni. Nettitutkistelu paljasti, että vaihtoehtoja on kaksi, ensimmäinen heti Virtain perinnekylän kyljessä.

Perinnekylä on tietysti yksi hirsiperinnerakastajan orgasmikohteita. Vanhimmat aitat ovat 1700 -luvun puolivälistä. Liian pitkä aika edellisestä käynnistä jo, mutta silti se jäi tällä kertaa väliin. Sehän on sellainen kesäpaikka, tuskin edes auki vielä huhtikuun lopulla. Netistä löytyy yllättävän hintsusti tietoa, vaikka kohteen luulisi olevan Virtain matkailun vetovoimaisin nähtävyys – kunnan sivuilta sinne johtaa toimimaton linkki! Perinnekylä sijaitsee Marttisen ”saarella” ja niinpä sen tiedot ovatkin Nuorisokeskus Marttisen nimen takana.

Mutta mutta. Sivuilla tosin kehutaan kohdetta ympärivuotiseksi, mutta silti Perinnekylän info kertoo tälläkin hetkellä, että Rajalahden talomuseo on sulkeutunut tältä kesältä. Viimeisin kuukauden museoesine on lokakuulta ja infosivu päivitetty syyskuussa 2008… Missään ei ole tietoa muusta kuin nuorisokeskustoimintojen aukioloista. Ikään kuin matkailu olisi jäänyt ohjelmapalveluiden jalkoihin. Tulee mielikuva, että onko siellä tavalliselle satunnaiselle turistille enää mitään tarjolla – muuta kuin linnoitusalue, luontopolku, Harraskosken kanava ja itse Herraskoski.

Hieman sääli hienoa kohdetta. Vai pitäisikö sääliä tavallista köyhää matkailijaa? Sillä kaipa kohde siellä on hyvässä jemmassa, mutta sitä tarjoillaan mieluusti vain hyvin maksaville ryhmäasiakkaille. Eihän köyhien vähäisistä roposista enää mikään matkailukohde tunnu elävän. Suuruudenhulluus näkyy myös ”lähistön” retkikohde-esittelyssä. Mukaan ovat päässeet muun muassa yli sadan kilometrin päässä sijaitsevat Särkänniemi ja Kylpylähotelli Eden! Lähikuntien kansallispuistoja ei tietystikään mainita ja kalastusmahdollisuuksiinkin kehotetaan tutustumaan kalastusseuran sivuilla, vaikka koski on siinä ihan vieressä.

Lintutornistakaan marttissivut eivät tienneet mitään. Paikan päällä sinne kyllä löytyy opasteita. No ehkä tästä tornista ei kovin kovaa meteliä kannata pitääkään, sillä huhtikuun loppupuolella eli lintutornien huippusesonkina sieltä näkyi vain yksi telkkä ja yksi sinisorsa, lähipelloilla töyhtöhyyppä ja naakkaparvi. Torni huojui epäilyttävän paljon, vetelee varmaan viimeisiään. Ehkä ei kannata uutta tilalle rakentaa – ellei sitten rakennakin luontotornia! Voisivatko kaikki lintutornit ollakin luontotorneja? Ikään kuin tarjoaisivat uuden näkökulman, ei välttämättä pelkkiä harvinaisuuksia.

Tornilta voi jatkaa luontopolkua pitkin luoteeseen. Siperianpihtojen varjosta avautuu Herraskoski. Apina on myös koskifriikki, joten mikäpä sen mukavampaa. Täällä pääsisi kalastamaankin, jos sellaista sattuisi harrastamaan. Kalastusjärjestelyissä on siirrytty nykyaikaan, sillä Herraskoskesta saaliiksi saa ottaa vain istukkaita eli taimenia, joiden rasvaevä on leikattu. Kalastuksessa saa käyttää vain väkäsettömiä koukkuja ja lisääntymisalueilla on kahlaaminen kielletty. Pisteet tästä Virtain Urheilukalastajille!

Vermasjärven lintutorni

Se toinen lintutorniehdokas sijaitsi Vermasjärven Mäntylänlahdella, vajaat kymmenen kilometriä Herraskoskelta länteen. 23 -tieltä käännytään Äijännevantielle ja viiden kilometrin päässä viitta ohjaa lintutornin parkkipaikalla. Jos Marttisen torni kuului lintutornien pohjasakkaan, Mäntylänlahti pulestaan edustaa aivan ehdotonta huippua, ainakin sisämaassa. Mistäs päästä kehuminen aloitettaisiin? 265 joutsenesta vai mahtavista oheispalveluista?

Aloitetaan nyt sitten siitä tärkeimmästä eli linnuista. Joutsenten ja lokkien lisäksi listalta löytyy kanadanhanhi, metsähanhi, kurki, tukkasotka, telkkä, jouhisorsa, lapasorsa, haapana, tavi, sinisorsa, valkoviklo, kuovi, taivaanvuohi. Sen sijaan uiveloa tai ruskosuohaukkaa ei saatu tiristettyä, vaikka havaintovihkossa olikin Erkki ja Tuula Kellomäen havainnot edellispäivältä. Tornissa olisi viihtynyt vaikka koko päivän, ellei tuuli olisi puhaltanut aivan sairaan voimakkaasti.

Tornin ainoana miinuksena voi pitää sadekatoksen puutetta. Se suojaisi hieman tuuleltakin. Muuten torni on tehty loistavalle paikalle. Linnut ovat hyvin hallittavissa laajalta alueelta ja ne ovat kohtuullisen lähellä. Torni on hyväkuntoinen ja ilmiselvästi paljon käytetty. Sen juurella on lisäksi laavu nuotiopaikkoineen. Puita ja makkarakeppejäkin löytyy. Mikäs tämän viihtyisämpi paikka voisi olla, kun maisemassakaan ei ole valittamista. Laavu muuten on rakennettu vuodelta 1826 peräisin olevan riihen hirsistä, joten myös historia puhuttelee täällä luonnossaliikkujaa.

Parkkipaikalta on tornille noin 300 metrin kävely eikä ainakaan tällä kertaa olisi kumisaappaita tarvittu. Pysäköintialueen varustus on sekin huippua lintutornimaailmassa. Sieltä löytyy vessan, puuvajan ja ison penkki-pöytäyhdistelmän lisäksi kuusikulmainen kota (hirrestä!) ja opastusrakennus. Kota on pystytetty vuonna 1893 rakennetun tuulimyllyn hirsistä. Todella hienoa työtä. Asialla on ollut Korvenojan Nuorisoseura, joka omistaa maa-alueenkin. Sitä lienee siis kiittäminen upeasta kokonaisuudesta. Toimintaa voi tukea tekemällä lahjoituksia tilille 116530-6102134.

Opastusrakennus on varsinaista ylellisyyttä näissä ympyröissä. Se ei ole suuren suuri, mutta täyttää asiansa. Siellä kerrotaan muun muassa Mäntylänlahden kunnostusmahdollisuuksista. Järvi kun on rehevöitynyt niiden samojen syiden (järvenlasku, ympäröivien soiden ojitus ja raivaaminen pelloiksi sekä turvetuotanto) vuoksi kuin liian monin paikoin muuallakin Suomessa. Samassa tilassa on tarjolla on myös taidetta, Äijännevan ala-asteen oppilaiden piirustuksia. Hyvin ovat materiaalit säilyneet, sillä ainakin osa lienee kohta 20 vuotta vanhoja.

Täällä ei voi käydä törmäämättä kyltteihin eli opastekilpiin. Niitä on joka rakennuksessa monin kappalein. Mukavahan se on, että kävijöille on tarjolla monipuolista tietoa kohteen eri vaiheista. Kilpien tekijäkin löytyy paikkakunnalta, Rantakunnan Kilpipalvelu. Täällä ei voine olla törmäämättä myöskään Erkki Kellomäen nimeen – ellei vanhoissa esittelymateriaaleissa niin ainakin tämänpäivän havaintolistoilla. Ei kai nimen taustalla voi olla kukaan muu kuin SE legendaarinen Kellomäki, joka on toiminut myös Hämeen ympäristökeskuksen johtajana?

Helvetinjärven kansallispuisto

Vermasjärveltä kun lähtee kohti sitä toista vihjettä eli Siikanevaa joutuu valitsemaan, mennäkö Vaskiveden vai Visuveden kautta. Jälkimmäisessä olisi tarjolla kanavanähtävyys, mutta silti valitsimme Vaskiveden. Sieltäkin näytti kartan perusteella löytyvän järvimaisemia eikä se ollutkaan huono valinta. Matkan varrelle sattunut Koronkylä on sinänsä jo pikku nähtävyys. Vaikkei kauppaa olekaan, silti elämä näyttäytyy muun muassa nettisivuilla vireänä. Kylähistoriakin on valmistunut. Kylän nimi lienee peräisin sen läpi virtaavasta Koronjoesta, jossa myös taimen lisääntyy. Joessa on tehty kalataloudellinen kunnostus, minkä vuoksi se on rauhoitettu kalastukselta.

Vaskiveden kylä ei ole hullumman näköinen sekään. Peltojen seassa (hirsi)taloja, taustalla Vaskiveden aallot – tosin tässä vaiheessa jäässä. Täältä löytyy jo polttoainettakin, jos sattuu menovesi loppumaan ja ravintola, jos sattuu janottamaan sekä tontteja, jos sattuu muuttohimo iskemään. Kovasti vireä kyläkunta, yrittäjiä eläinrefleksologista sahuriin ja henkistä lannoitetta kesäteatterista (Elvis elää) lavatansseihin (juhannuksena A. Aallon rytmiorkesteri). Pirkan Taival kulkee kylän läpi ja lähistöllä majailee Helvetinkolon pikkuserkku Raiskinmäki. Sierralammen rannassa olisi ollut lintutornikin, ei vaan tullut siellä käytyä.

Vaskiveden kylältä käännytään sitten Nojoskylän suuntaan, jotta päästäisiin sinne Siikanevalle. Alkumatka on kylätietä parhaimmillaan. Kauniita rantamaisemia, mäkiä, mutkia ja niitä hirsirakennuksiakin sopivasti siellä täällä. Loppumatka ennen 66 -tielle tuloa on sitten jo puuduttavampaa tavallista matkantekoa tavallisessa suomalaisessa talous”metsässä”. Kantatietä käännytään etelään ja kohta tulee vastaan Helvetinportin kyltti. Kahdeksan kilometriä pikkutietä niin ollaan Helvetinjärven kansallispuiston Kankimäen parkkipaikalla.

Tyhmyydestä rangaistaan, sillä vasta jälkikäteen huomasimme, että olisihan tänne päässyt suorempaakin reittiä. Pouruntieltä (tie 14339) olisi Laakanperässä pitänyt kääntyä Helvetinkoluntielle. Siellä ei tietystikään ollut kansallispuiston opastekylttejä. Turistien oletetaan ajelevan pääteitä pitkin. Parkkipaikalla kuitenkin odotti yllätys, avoinna oleva kioski. Vaikka omat eväät olivatkin mukana, moiseen ihmeeseen piti silti käydä tutustumassa.

Kioskirakennus on hirrestä, mistäs muustakaan. Hyvin suunniteltu viehättävä kokonaisuus, iso terassi ja pyörätuolin käyttäjillekin on luiska tarjolla. Kioski on auki huhtikuun lopulta jopa syyskuulle kello 12-18, kesällä pari tuntia myöhempään. Samaan aikaan on avoinna myös viereinen kotarakennus (hirrestä), jossa voi paistella omia makkaroita tai suklaabanaaneita. Kuivakäymäläkin löytyy.

Kioskissa häärää lähistöllä asuva keski-ikäinen pariskunta. Sekä uros että naaras olivat erittäin viehättäviä ja palvelualttiita persoonia. Niinpä sitä tuli ostettua kunnon kartta alueesta (toisella puolella Helvetinjärven ja toisella Seitsemisen kansallispuisto) sekä kotitekoisia munkkeja – vaikkei mitään olisi välttämättä tarvittukaan. Näin se taas todistettiin, että palvelu ja asenne ovat tärkeimmät asiat myyntityössä. Niinpä minäkin tässä nyt sitten auliisti suosittelen käyttämään hyväksenne kioskin monipuolista tarjontaa. Normaalin valikoiman lisäksi tarjolla on elintarvikkeita – jopa lastenkantorinkkoja saa vuokralle mitättömällä 2,50 euron kertamaksulla.

Kankimäestä puiston ehkä kuuluisimmalle nähtävyydelle, Helvetinkolun 200 miljoonaa vuotta vanhalle rotkolle johtaa uusi, hyvin pohjustettu polku, kaksi kilometriä suuntaansa. Urosapinat ovat panneet taas parastaan. Vaikka polku on tehty vain kaksi vuotta sitten, silti tuskin mitään rakentamisen jälkiä on havaittavissa. Enemmän rassasivat roskat, joita idioottiretkeilijät olivat viskoneet polulle. Kolme neljästä oli pehmopaperia, joka sentään maatuu aikanaan, mutta joku aivokääpiö oli tyhjentänyt suolapähkinäpussin eikä jaksanut enää kantaa muovikäärettä mukanaan. Niinpä meidän piti se tehdä. Varmaan sitä aina pitäisi varata mukaan yksi roskakassi, eihän noita muiden jätteitä viitsi reppuun tai taskuunkaan laittaa…

Polku vie Ison Helvetinjärven rantaan, jossa on päivätupa. Hippiäisen ääni paljasti, etteivät sentään aivan kaikki ole talven koviin pakkasiin sortuneet. Moniin paikkoihin on kulkua helpottamaan rakennettu portaita. Päivätuvalle vie 211 askelmaa alas – ja sama tietysti takaisin ylös. Tuvalla on huonolla ilmalla mukava lämmitellä ja paistaa vaikka lettuja, kuten kaksi paikalla ollutta nuortaparia tekivät. Olivat telttailemassa ja patikoimassa. On se mukava nähdä, että nykyäänkin vielä joukossamme on nuoria, jotka uskaltavat lähteä metsään ilman moottorikelkkoja tai mönkijöitä. Ei tulevaisuus ehkä aivan lohduton ole.

Polun varrelle on pystytetty luontopolkukylttejä. Ne on toteutettu erityisen kiinnostavasti. Sekä sisältö että ilmiasu ovat raikkaan oloisia. Tekijät ovat löytäneen uuden tyylin kertoa asioita. Vai tiesitkö jotain hämärässä hohtavasta aarnisammalesta? Yleensä nämä taulut jäävät lukematta, mutta täällä ne herättivät kiinnostuksen. Polun eteläisen lenkin puolivälissä on pöytä ja penkit eväiden syöntiä ja suoluonnon ihailua varten. Yleensähän soiden reunamat ovat täynnä pusikkoa, mutta täällä räme erottuu poikkeuksellisen selvärajaisesti karuista kangasmetsäsaarekkeista.

Tämä oli nyt vain tällainen raapaisu hienoon luontokohteeseen. Suosikkinaaraani on aikaisemmin ilakoinut täällä 30 kilometrin päivälenkkejä. Kiertomahdollisuuksia löytyy monenlaisia, jos hieman pystyy etsimään omia polkuja. Jos on pakko päästä autolla ihan puiston sydämeen, se onnistuu Haukkajärvellä. Sinne päästäkseen Ruoveden keskustasta pitää suunnata pikkuteille.

Salussärkkä ja muita ihanuuksia

Taas 66 -tiellä. Jos Sinulla on turhaa aikaa, heti Peskankylältä kannattaa kääntyä tielle 3481 Haapamäen suuntaan. Ihan vaan sivupolkuilemaan, sillä ei sieltä Siikanevalle päädy, täytyy palata samoja jälkiä takaisin Peskankylälle – vai mikä lieneekään. Itse keksin tämän nimen, mutta löytyy sieltä ainakin Peskanharju, Kangaspeska ja Mäkipeska… Ilmiselviä kartoittajan sensuroimia nimiä. Mielenkiintoinen kylä siksikin, että seurojentalo on rakennettu kauaksi korpeen. Yleensähän ne ovat kylän parhailla paikoilla.

Jos ihmiset ovat yksilöitä, niin melkeinpä pitää ajatella teistä samoin. Niissäkin on yksilöitä, joilla on loistavat geenit ja sitten toisia, jotka kuuluvat aivan pohjasakkaan. Tämä Haapamäentie on loistava esimerkki tiegeenien moninaisesta ilmiasusta. Tien alkupätkä edustaa teiden aatelistoa, mutta sitten Ala-Kolkin kylän jälkeen se muuttuu aivan onnettomaksi räpellykseksi: päällyste kupruilee ja rakoilee, maisemista ei ole tietoakaan, metsät ovat risukkoa, pellot ja talot pyytävät anteeksi olemassoloaan. Ei tätä pätkää kannata mihinkään ajaa, ellei sitten ole matkalla Riihoon. Siellä on jo maisemia ja hyvinvointia – jos olet joskus ostanut kaupasta kaalikääryleitä, ne on todennäköisesti tehty täällä Vaissin tilalla.

Mutta siihen alkupätkään tietä kannattaa kyllä uhrata muutama hetki – joka saattaa kääntyä vaikkapa vuorokaudeksi. Opasteet nimittäin houkuttelevat Ylä-Tuuhosen maatilalle, jossa ei tosin itse käyty, kun ei oltu etukäteen tutustuttu nettisivuihin – kai sitä joskus pitäisi vaan testata kilpien houkutusta. Erittäin kiintoisan oloinen maatilamajoituskohde, luomua ja ympäristöä kunnioittava – sekä täynnä sitä herkullista hirsikulttuuria! Perinteitä vuodesta 1625 saakka. Langaton nettiyhteys ja huone halvimmillaan 25 euroa per apina. Pakko kai siellä on joskus vielä käydä…

Tuuhoskylän nettisivuilta löytyy mielenkiintoisia kuvia. Kylällä taitaa olla aivan oma luontokuvaajansa, joka on onnistunut tallentamaan filmille niin karhun kuin ilveksenkin. Onhan kylällä myös suojeltu lintuvesi, Alhonjärvi. Sen rannalla on Kaskiniemen tila, jonka päärakennus sattuu aivan Haapamäkitien varteen. Kannattaa ehdottomasti hiljentää Ylä-Tuuhosen viitan jälkeen ja katsella molemmille puolille tietä. Ihastuttavaa hirsirakentamista!

Tuuhosen kylältä seitsemän kilometriä koilliseen sijaitsee sitten tämän tien helmi. Aika monta salmipaikkaa (Syvinkisalmi, Salonsalmi, Salmiansalmi) ja järvinäkymää tielle on jo kertynytkin, mutta tämä on aivan huippua. Salussärkkä, vajaa kaksikilometrinen harjuselänne jakaa Salusjärven kahteen osaan. Olisiko pyhäinhäväistys sanoa, että tämä on vaikuttavampi kuin Punkaharju konsanaan? Tien varressa on muutama levennys, johon auton saa ihailua ja kuvailua varten. Oikea levähdysalue jätepisteineen löytyy selänteen pohjoispäästä.

Ruovesi

Sitten onkin aika palata 66 -tielle ja huristaa vähän matkaa etelään. Kovin kauaksi ei kuitenkaan pääse, sillä kohta ollaan jo Ruovedellä. Taajama sijaitsee tietysti Ruoveden rannalla. Kannattaa poiketa ohitustieltä keskustaan, joka on ahtautunut harjun ja järven väliin. Taas on tarjolla viehättäviä hirsirakennuksia, yhdessä toimii kirjakauppa, toisessa käsityö- ja kivikorumyymälä, kolmannessa ties mikä. Niiden keskelle sitten S-ryhmä on tunkenut oman markettinsa… Ei kai tämä ihan tuppukylä ole, kun kaksi hotelliakin löytyy.

Satuttiin bongaamaan kotiseutumuseo. Mainintojen mukaan se kuuluu alallaan maamme parhaimpiin. En ole museoiden asiantuntija, mutta olihan tämä vaikuttava kokonaisuus. Hirttä hirren perään – ja joskus hirsiseinä vielä päreillä tai tuohella suojattuna. Eihän paikka vielä ollut auki (kesäkuun alusta elokuun puoliväliin), mutta rakennuksia pääsi sentään ulkoapäin ihailemaan. Kamera raksutti taas tiuhaan tahtiin. Tuulimylly, monenmoisia aittoja, pirtti… Kai tässä on jo niin vanha, että innostuu kotiseutumuseostakin!

Jos on yhtään viherpeukalon vikaa, kannattaa pistäytyä myös ohitustien varressa olevaan Kukkapaikkaan, pohjoisen Pirkanmaan suurimpaan puutarhakeskukseen. Sieltä löytyy kukka- ja taimimyymälä sekä kahvila, josta saa oikeaa kunnon ruokaa. Ei kannata pelästyä tienvarren mainoksia, joiden perusteella tämän luulisi olevan ABC -asema. Kylteissä on lahjakkaasti sotkettu yhteen vieressä oleva kylmäasema ja tällainen ihan oikea taukopaikka, johon S -ryhmää boikotoivakin apina uskaltaa istahtaa.

Kun nyt ollaan Ruovedellä, kannattaa nauttia järvimaisemista, joita tarjoillaan estottomasti joka puolilla pitäjää. Taajamasta etelään lähdettäessä voi ihastella Kautunharjun hirsitaloja ja tietysti Ruhalansalmen näkymiä. Ruhalan kylältä kääntyvän pikkutien päässä, vain kolmen kilometrin etäisyydellä olisi Kalela, yksi Suomen kauneimpia hirsilinnoja. Valitettavasti sinne eivät ainakaan tänä kesänä pääse tutustumaan kuin vähintään 20 hengen ryhmät. Matkanjärjestäjille vihjeeksi: järjestäkääpä apinoita ryhmiin!

Pian kannattaa vilkaista oikealle, siellä tehdään hirsiä. Ollikaisen Hirsirakenne on vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta vakavasti otettava vaihtoehto kaikille kotia suunnitteleville. Asiakastyytyväisyys on Suomen huippuluokkaa, samoin luottoluokitus, jos se nyt ketä kiinnostaa. Mutta hirsiasumisen luulisi kiinnostavan, sillä eihän sen ekologisempaa, helpompaa ja yksinkertaisempaa seinärakennetta ole keksittykään. Luulisi, että sen edistäminen kiinnostaisi puun käytöstä vaahtoavia päättäjiäkin, mutta ei se missään käytännön toimissa näy.

Matka Siikanevalle jumittuu seuraavaksi Jäminkipohjaan. Onhan se nyt vallan erikoista, että keskeltä maalaismaisemaa putkahtaa esille kerrostaloja! Lähempi tarkastelu osoittaa, että täällä on jopa Stora Enson aaltopahvitehdas. Ei siis mikään turha paikka. Verhottomia ikunoita on kyllä kohtuullisen paljon, joten täältä voisi ehkä saada asunnon halvalla? Yllätys oli, että isolle tielle näkynyt herkkukaupan kyltti ei ollutkaan feikkiä, vaan täällä on ihan oikea mauste- sinappi- salaattitehtaanmyymälä, josta saa myös ilves- ja piisamisäilykkeitä…

Siikaneva

Jäminkipohjasta pääsee ajamaan vain neljä kilometriä, kun pitää taas pysähtyä. Tien vasemmalla puolella on levähdysalue, jonka vieressä lymyää Ryövärinkuoppa. Se on rauhoitettu lähteikkö ja purouoma, joka sijaitsee jyrkän rinteen katveessa. Tänne on rakennettu kilometrin pituinen luontopolku, joka on helppo kiertää. Harvinaisia kasveja ja luultavasti myös majava asustelee täällä. Kesähelteillä varjoisa notko toiminee oivallisena vilvoittelupaikkana.

Mutta nyt ollaan jo lähellä määränpäätä eli Siikanevan soidensuojelualuetta. Reilut pari kilometriä ja sitten käännytään oikealle puolustusvoimien varikkoalueen halki vievälle tielle. Täällä on kuvaaminen ja pysähtyminen ampumisen uhalla kielletty. Jotain todella tärkeää siis kymmenissä halleissa piilotellaan. Telaketjujen jälkiä ja varoituksia panssarivaunuista, hui. Vajaan kolmen kilometrin ajon jälkeen ollaan kuitenkin turvallisesti perillä Siikanevan pysäköintialueella.

Täällä ei ole kioskia eikä paljon muutakaan. Kartta sentään pylväiden välissä. Kaksi nuorekasta eläkeikäistä mummoa saapuu juuri karmeine rinkkoineen pitkospuilta. Ovat olleet maastossa yötä, kantamuksensa painavat todella paljon. Annamme heille kyydin ison tien varteen bussipysäkille. Tunnistavat Nielsenin kassin ja rastilipun. Ovat menossa linjurilla Tampereelle – tuo on jo ekomatkailua parhaimmillaan!

Suuntaamme ensimmäiselle nuotiopaikalle, jolle ei ole kuin kivenheiton matka eli sellaiset 300 metriä. Sataa tihuuttaa niin kuin tänä keväänä on ollut muotia. Puut ovat sentään suojassa liiterissä. Joku ystävällinen sielu on pilkkonut nuotiopuut valmiiksi ja jättänyt jopa tulitikut muovipussiin. Kiitos siitä, saimme tulet nopeasti aikaiseksi ja hiillosta odotellessa ehdin pilkkoa yhden rankapuun muutamalle seuraavalle kävijälle. Saha on yllättävän hyvässä terässä ja kirveskin toimi paremmin kuin lapsuudessa, jolloin terä tahtoi irrota varresta, vaikka sitä olisi kuinka turvotellut.

Syötiin eväät kuovin säestyksellä, käristettiin ukkopekat ja kerättiin puoli muovikassillista erilaista roinaa pois suojelualueelta. Sitä on nyt sitten kannettava koko reissun ajan, kun ei viitsi autollekaan takaisin kääntyä. Minä kierrän lyhyemmän kolmen kilometrin lenkin ja suosikkinaaraani himoliikkujana kymmenen kilometrin polun. Upeaa vanhaa metsää joillakin metsäsaarekkeilla. Pitkospuut ovat paikoin huonossa kunnossa. Miten mahtaa niillekin käydä, kun Mesähallitusta rahan perässä yhtiöitetään?

Kapustarinta piipittää, niittykirvinen istittelee, teeret pitävät iltasoidintaan ja kurjenkin ääni kuuluu kauempaa. Kolme joutsenta lentelee suolla. Yksi näyttäisi jo hautovan allikoiden keskellä. Tämä on keidassuo, jossa on myös aapasuo-osia. Pelkin silmin on helppo todeta, kuinka suon keskusta nousee koholle. Ikävä vaan, että tämänkin suon reunoilla vesi virtaa valtoimenaan sinne kaivetuissa ojissa. Olisikohan ne jo aika tukkia – edes tällaisella suojelualueella! Melkoista hölmöläisen hommaa on tuo soiden ojitus aikoinaan ollut. Valtion tuella sitäkin tehtiin ja nyt valtion tuella korvataan ojitusten seurauksena lisääntyneitä tulvavahinkoja! Kalakantojen menetyksiä ei kukaan ole korvannut.

Suon koilliskulmalla varikkoalue tulee melkein suohon kiinni. Sieltä suolle on vedetty sähköt. Keskellä lyhyemmän polun kiertämää suota törröttää ihmeellisiä kotteroita ja mastoja, missään ei kerrota mitä virkaa niillä mahtaa olla. Netistä selviää, että Helsingin yliopisto siellä tutkii yhdessä Ilmatieteen laitoksen kanssa kasvihuonekaasuja. Hiilidioksidin, vesihöyryn ja metaanin vaihtoa seurataan jatkuvatoimisilla mittareilla. Lisäksi tutkitaan metaania tuottavien ja hajottavien mikrobien yhteisöjä ja toimintaa. Hommia on tehty vuodesta 2004 saakka. Onkohan se otettu huomioon, ettei suo ole tässä kohtaa täysin luonnontilainen, koska valtaojat sylkevät vettä vain muutaman sadan metrin päässä.

Pientä viilausta kyltteihin kiitos. Lyhyemmän reitin eräässä risteyksessä kerrotaan pysäköintialueelle olevan matkaa 1,2 kilometriä. Puolen kilometrin kävelyn jälkeen tulee uusi kyltti, jossa matkaksi ilmoitetaan 1,3 kilometriä. No pieniähän nämä ovat tällaiset murheet. Ehkä sitä turhaan yrittää olla perfektionisti. Lumi on katkonut puita kallioisissa reunametsissä eikä niitä ole vielä ehditty raivata poluilta pois. Kiertolenkkejä on jo syntymässä, on täällä siis aika moni liikkunut.

Pidemmän polun varrelta löytyy laavu ja kuivakäymälä sekä näköalapaikka. Parhaat suomaisemat keskittyvät tietysti tänne, sillä se ”oikea” Siikaneva aukeaa vasta polun länsipuolella. Polun pohjoisesta kääntöpisteestä avautuvat Kilpilammet. Muistanpa erään toisenkin suon, josta löytyy Kilpilampi. Mistä mahtaa moinen nimi olla peräisin? Lampien rannoille on metsähallituksen luontoon.fi -sivustolla vieläkin merkittynä pysäköintialue. Suon reunan kartasta se on poistettu eikä sinne ole opasteitakaan. Kyllä sinne silti pääsee ajamaan, kunhan löytää tien alkupään sorakuoppien keskeltä.

Kallenautio

Siikanevalta poistuessa piti tietty koukata muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan Ollinkiven kautta. Onhan noita siirtolohkareita nähty, hienompiakin. Mutta tällä on seksuaalista merkitystä. Se on ensimmäinen vuonna 1923 säädetyn luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu luonnonmuistomerkki. Jostakin syystä myös Topelius on innostunut kirjaamaan siihen liittyneitä tarinoita muistiin – kuten myös Ryövärinkuopasta. Viitisen kilometriä Oriveden suuntaan Mämmijärvien ohitse ja sitten on taas pakko painaa jarrua.

Vasemmalla puolella näkyy ainutlaatuisen vanhoja hirsirakennuksia! Lähempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä on Kallenaution Kievari. Historian havina ulottuu kolmensadan vuoden taakse. Kievaria on tässä pidetty vuodesta 1778 lähtien. Juupajoki-Seuran ylläpitämä museomainen kokonaisuus tarjoaa ohikulkijoille virikkeitä toukokuusta syyskuulle. Anja lupaa palvella lämmöllä. Tämä taitaa olla taas sellainen paikka, että siellä saisi panna aivot selibaattiin, muuten tulee ostettua kaikenlaista ainutlaatuista käsityötä. Mitä olisit mieltä vaikkapa länsisiperialaisista tuohiesineistä? Hollituvan lahjamyymälää emännöi NadiaShop. Suorastaan hengästyttävä tuotevalikoima. Oikeastaan oli onni, ettei paikka ollut vielä auki…

Jos iltaa olisi riittänyt, olisi voinut käydä vielä Korkeakosken koskimaisemia ja Juupajoen rotkoa tutkimassa. Pari kilometriä etelään ja siitä vasemmalle. Jokin toinen kerta ehkä. Kehuvat rotkoa Juupajoen tunnetuimmaksi luontokohteeksi… Löytyisi sieltä myös Koskenjalan Kenkä- ja Nahkamuseo. Täällä pyöritettiin kosken voimalla nahkateollisuutta jo yli sata vuotta sitten.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 11.05.2010.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: