EPÄKORREKTIA TAIDETTA

Euroviisuista kirjoittaessani törmäsin muutamaan vähättelevään ”asiantuntija”kommenttiin, joiden mukaan Saksan voittajakappale oli yksinkertaista europoppia. Samanlaiseen ylemmyydentuntoiseen mitätöintiin syyllistyivät myös suomalaiset viisujuontajat Jaana Pelkonen ja Asko Murtomäki, jotka eivät halunneet ymmärtää Romanian vahvaa esitystä. Heille jotain ihanaa olivat Irlannin ja Islannin tapaiset uikutukset. Väkisin tuli mieleen kysymys, onko ylensyöneitä naarasesiintyjiä lohdutettava ylitsevuotavalla kehumisella. Kuinka sattuikin niin, että juuri saarivaltioiden (ml. Maltan pistelady) edustajat olivat kuin samassa suolessa turvotettuja makkaroita?

Tällainen musiikin arvottaminen omien mielipiteiden mukaan ei tietysti ole mitään uutta. Länsimainen (!) klassinen musiikki on edelleen edustavinaan jotain korkeakulttuuria – ikään kuin kulttuuria voisi tällä tavalla arvottaa. Jokin (pieni mutta elitistiseksi itsensä määrittelevä) taho nyt vaan katsoo oikeudekseen määritellä tietyt asiat muita paremmiksi tai edistyksellisimmiksi – ja kuinka ollakaan, siitä muodostuu ”yleinen totuus”, vaikkei luokittelun takana ole mitään objektiivista perustetta. Väkisin tulee mieleen, että näiden tahojen ajatus liikkuu tasolla: mitä monimutkaisempi, sitä parempi tai mitä harvempi ymmärtää, sitä parempi.

Yksinkertainen ja tavallinen

Apina ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi elämästä pakonomaisesti halutaan tehdä monimutkaisempaa kuin mitä se on. Elämä on todella yksinkertaista, ongelmatonta ja synnitöntä, kun sen vain haluaa sellaiseksi tunnistaa. Yksinkertainen elämä ei tunne kysymystä miksi. Vaikean elämän takaa löytyykin erilaisia uskonnollisia liikkeitä, joiden vallankäytön edellytyksenä on monimutkaiseksi julistettu maailma, jota uskoon vihkiytyneet voivat ”selittää” päästen siten manipuloimaan kohteidensa aivoja.

Mitään perustetta ei kai ole sillekään oletukselle, että kansan suosiota nauttiva taide olisi vähempiarvoista kuin julkisella rahoituksella ylläpidetty sinfoniaorkesteri tai baletti. On vain mielipide. Jotain biologiaa taustalta voi silti löytyä. Geenien itsekkyys – kukapa haluaisi olla toisten kaltainen, tavallinen? Monet yrittävät ainakin jossain asiassa erottua massasta, kuulua johonkin erikoiseen yhteisöön – niin kauan kunnes siitä tulee valtavirtaa ja on aika siirtyä johonkin uuteen muotiin. American Beauty -elokuvan Angelan sanoin mikään elämässä ei ole kauheampaa kuin olla tavallinen.

Apinan mielestä melkein musiikki kuin musiikki (kirkkomusiikkia lukuun ottamatta) on yhtä hyvää. Sävellys voi olla joko hyvä tai huono riippumatta siitä, mihin lokeroon se on sijoitettu. Erityisen lähellä aivojani on alkuperäiskulttuurien musiikki. Siinä on elämä lähellä. Taitaa se puhutella monia muitakin, sillä kun Lidlissä oli taannoisella viikolla tarjolla afrikkalaista musiikkia, kaikki levyt olivat loppuneet ennen kuin itse ehdin saaliinjaolle.

Ei kai taideteoksen arvon pitäisi riippua siitä, mihin kategoriaan joku virkaintoinen kulttuurin”tutkija” on sen sijoittanut? Ehkä hän tekee niin henkensä pitimiksi, eihän hänellä muuten olisi työtä eikä virkaa, eikä lapsillaan leipää? Pitääkö näitä kulttuuriturhakkeita siis vain kestää? Vai voisiko heidät velvoittaa ihan oikeisiin ja tuottaviin töihin?

Vaivannäkö ja seksi

Yksinkertaiseksi leimatulle musiikille on keksitty oiva haukkumanimi, kevyt musiikki. Jostakin syystä vakava musiikki on useimpien mielestä korkeatasoista ja ”hienoa”- eikä ainakaan rahvaanomaista. Luulenpa, että tähän on syynä pelkästään seksi. Tai oikeastaan seksikammo, jolla niin kristinusko, feminismi kuin kaikki muutkin vallankäytön ismit pyrkivät lauman jäseniä kontrolloimaan. Ja kevyt musiikki on tietysti vaarallista, koska se vetoaa suoraan apinoiden seksuaalisiin tuntemuksiin – radiosta kuuluukin juuri sopivasti Baccaraa! Seksi on määritelty rahvaanomaiseksi, koska kaikki sitä harrastavat, tai ainakin pystyvät tilaisuuden tullen harrastamaan.

Tietysti tässä on taustalla myös iänikuinen kahtiajako pahaan biologiaan ja hyvään henkisyyteen. Kun tämä ”henkisyys” on pitkään ollut yhtä selittämättömältä tuntuva asia kuin kuin tähtitiede aikoinaan, sitä on ollut helppo pitää jonkinlaisena jaloutena, johon vain valituilla yksilöillä on pääsy. Tiedättehän tämän kaiken hurskastelun sisäisestä kauneudesta ja missikisojen kuvottavuudesta. Tällainen ajattelutapa on toki vanhanaikaista ja edustaa perinteistä taantumusta pahimmillaan, sillä ei ole kaukana aika, jolloin henkisyyskin paljastuu puhtaaksi biologiaksi ja biokemiaksi. Kuinkas sitten suu pannaan?

Tanskalaistaiteilija Jens Jørgen Thorsen sanoi rehellisesti maalaan saadakseni pillua. Useimmat (taiteilijat) eivät tätä ehkä edes tunnista, saatikka että tunnustaisivat. Mutta tanskalainen tietokirjailija Tor Nørretranders paljastaa mainiossa kirjassaan Homo generosus – seksiä taidetta ja bisnestä, kuinka kulttuuri on välttämätön oikotie seksiin, kuinka kulttuurissa on kyse vain sukupuolivalinnasta. Ihmisen aivot ovat samalla tavalla sukupuolinen koriste, kallis signaali, kuin riikinkukon pyrstö. Ja koska seksuaalinen valta on naarailla, miesten pitää kukkoilla enemmän. Siksi miehillä on 23 miljardia ja naisilla 19 miljardia aivosolua. Luovuus vaatii vääntöä. Jokainen varmaan ymmärtää, että tietokone on sitä tehokkaampi, mitä enemmän siinä on keskusmuistia. Ei tämän nyt sen vaikeampaa pitäisi olla.

Sukupuolivalinta on pakottanut urokset pinnistelemään tuottaakseen naaraita huokuttelevaa luovuutta – taidetta ja tiedettä. Kaikkien tekopyhien selitysten takaa paljastuu yksinkertainen pillun metsästys. Nørretranders paljastaa kuinka yksilöiden luovuus on kukkeimmillaan alle kolmikymppisenä (jolloin miehet ovat sukupuolisesti aktiivisimmillaan) ja kuinka naaraat suosivat munasolun irtoamisen aikaan luovia uroksia (mutta muulloin rahakkaita ja korkean statuksen omaavia miehiä). Mikä tahansa on mestarityö, kunhan naiset vain pitävät siitä. Siksi ei kannata ihmetellä, miksi esimerkiksi Picasso, Alvar Aalto ja John Lennon olivat miehiä. Syynä eivät todellakaan ole yhteiskunnalliset rakenteet, vaan sukupuolivalinta (eli siis – nainen)!

Ehkä tavallinen todella on epäseksikästä. Huumorintaju on monen naisen vastaus, kun kysytään ihannemiehen ominaisuuksia. Huvittavaa, kuinka huumorin on todettu viehättävän naaraita erityisesti munasolun irtoamisen aikaan. On vaikeaa olla hauska. Sukupuolivalinta suosii vaivannäköä, uteliaisuuden ja rohkeuden tuottamaa uutta ja erikoista. Nørretrandersin mukaan kaikki, mikä erottaa meidät muista eläimistä on tulosta seksin jahtaamisesta. On samantekevää, mitä (uros) tekee, kunhan se vain on vaikeaa ja muut tajuavat, että sen tekeminen on vaikeaa. Ehkä klassinen musiikki sitten on vaikeampi säveltää ja soittaa kuin Lena Meyerin esittämä Satellite? Sehän tarkoittaisi vain sitä, että klassinen musiikki on vielä raadollisemmin seksin perässä juoksemisen tulosta kuin halpahintaiseksi haukuttu europoppi.

Kuka on oikea kirjailija?

Apinakin on syyllistynyt sen verran kirjojen kirjoittamiseen, että kustantaja kehoitti aikoinaan liittymään Suomen tietokirjailijat -yhdistykseen. Ei tullut silloin vaivauduttua. Kaunopuolellahan ei olisi edes varmaa, että hakija heidän yhdistykseensä hyväksyttäisiin. Pitää olla jonkin mielipiteen mukaan oikea kirjailija, jotta olisi Kirjailijaliittoon kelvollinen – pitää olla julkaissut sellaisia taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että hakijaa niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana. Heh, pitää siis olla todiste vaikeudesta.

Kuten kaikki varmaan tietävät, esimerkiksi Katariina Souri ei ollut tarpeeksi korkeatasoinen, kun hän aikoinaan (Kata Kärkkäisenä) pyrki jäseneksi Kirjailijaliittoon! Tässäkin on taustalla seksi, kuinkas muuten. Katahan poseerasi kunniakkaasti Playboyn sivuilla vuonna 1988, mistä suomalaiset urosheteroapinat ovat hänelle ikuisesti kiitollisia. Kirjailijaliiton ummehtuneisiin kammareihin sellainen oli tietysti liikaa – siitäkin huolimatta, että myös aika monet kirjailijat saattavat pimennysverhojen suojassa harrastaa likaista seksiä.

Taitavat tuollaiset yhdistykset olla jo aikansa eläneitä eli siis vanhanaikaisia. Tuskin sinne pääsee jäseneksi, vaikka kirjoittaisi kuinka hyvää tekstiä blogimuodossa. Pitää olla paperille painettuja sanoja. Tekeekö painokone ajatuksesta jollakin tavalla jalompaa – no vaikeampaa ainakin. Vai onko sillä merkitystä, että jokin kapitalistinen kustannusjärjestelmä on kirjoituksen hyväksynyt? Pääsevätkö omakustanteiden tekijät koskaan jäseniksi näihin eliittiklubeihin? Jos pääsevät, entistä suuremmalla syyllä voisi ihmetellä nettikirjoittelun hylkimistä.

Laadusta ei voi olla kysymys, sillä tiedän – vaikken tätä omaani edes laske mukaan – varsin loisteliaita blogeja, joiden taso on kertaluokkaa kansien väliin painettua tekstiä korkeatasoisempaa. Onkohan kukaan tutkinut, kumpiako Suomessa enemmän luetaan, kirjoja vai blogeja? Pitäisikö bloginkirjoittajien perustaa oma yhdistys? Vai joko sellainen on olemassa, en vain ole sattunut huomaaman? Suomessahan on yhdistyksiä joka lähtöön, joten kovin kummalliselta tuntuu, jos bloggaajat ovat jääneet moisesta autuudesta paitsi.

Onko Mika Waltari oikea kirjailija?

Olet varmaan joskus kuullut sellaisesta uroskirjailijasta kuin Mika Waltari? Ehkä jopa Sinuhe egyptiläisestä? Onnea Sinulle, et ole akateemisten piirien suosiossa. Olet viihteen ystävä. Tällainen tavallinen apina saattaisi erehtyä pitämään Waltaria yhtenä maamme suurimmista kirjailijoista. Saattaisi olettaa, että hänestä on tehty jo monta väitöskirjaa. Väitöksiä kun tehdään nykyään olemattomistakin asioista. Mutta väärin luultu.

Kirjallisuudentutkija Taru Tapioharju on ensimmäinen, joka on väitellyt Waltarista, ja se tapahtui vasta 17.4.2010. Hyljeksinnän syynkin väittelijä paljasti eräässä radio-ohjelmassa: Waltaria on akateemisissa piireissä väheksytty, koska hänen tekstejään on pidetty viihteellisinä. A vot! Voiko enää typerämpää ajatelumallia kuvitella. Hävettää olla akateeminen. Siis mitä sekavamman ajattelun tuottamaa vaikeaa tekstiä joku kirjoittaa, sitä enemmän häntä akateemisissa piireissä arvostetaan? Lienee sukua ajatusmallille, että taloudellisesti menestyvä taiteilija ei ole oikea taiteilija. Tämä on sitä kulttuuriuskovaisten itsekorostusta – eli alemmuudentuntoa, jota pönkitetään lahjakkaampia mollaamalla.

Tokihan taustalla voi olla sukupuolivalinnan tuottama ajatus siitä, ettei viihde ole tarpeeksi vaikeaa. Tietysti sitäkin voisi ihmetellä, miksi Waltarin kohtalona oli väitösmarkkinoilla joutua feministisen diskurssihöpötyksen kohteeksi. Eikö kukaan ihan oikea kirjallisuudentutkija ole hänestä kiinnostunut? Jo Tapioharjun väitöskirjan nimi paljastaa olennaisen: Tyttö kaupungissa, uuden naisen diskurssi Mika Waltarin 1920- luvun ja 1930-luvun Helsinki-romaaneissa. Vielä jos jaksaa lukea väittelijän kirjoittaman tiivistelmän, tulee selväksi, millaiseen turhuuteen nämäkin verorahat on käytetty.

Yleensä sivuutan sujuvasti kaikki diskurssi -sanan sisältävät turhanpäiväisyydet. Diskurssi ja konteksti – kaksi ällöttävyydessään ylivertaista ilmaisua, jotka erään aatteen myötä ovat suomenkieleenkin pesiytyneet. Mutta lainataan tähän nyt muutama lause Tapioharjun radiohaastattelusta. Toimittaja Kaisu Pulakka kun yritti väkisin vääntää Waltaria äijäkirjailijaksi – pelkästään siksi, että hän on mies. Koska hän on mies ja kirjoittaa miehen aivoilla, häntä on oikeus nimitellä maskuliiniseksi eli siis vanhanaikaiseksi ja patriarkaattiseksi.

Kun Tapioharju yllättäen kehuikin Waltaria moderniksi kirjoittajaksi, haastattelijan oli sitä mahdoton ymmärtää: tulee mieleen kuva maskuliinisesta ja maskuliininen sana mielessä pitäen vanhantaviakin ajatuksia sisältävästä mieskirjailijasta. Mies ei siis lähtökohtaisesti voi olla moderni? Ja miksi moderni muka olisi parempi kuin perinteinen? Tällaiseen ajetteluun sisältyy möhkälemäinen väärinkäsitys. Uusi ei ole lähtökohtaisesti vanhaa parempi. Voisin luetella satoja uusia ajatuksia, jotka ovat inhimillisesti katsoen vanhoja käytänteitä tuhoisampia, mutta se menisi jo liikaa aiheen sivuun. Voit ehkä harrastaa itsekin hieman aivojumppaa?

Uusi nainen – vanha mies

Tapioharjun väitöskirjan idea perustuu ajatusparille uusi nainen – vanha mies. Tämähän on se moderni mekanismi ja harhakuva, jolla meitä nykyisin hallitaan. Tapioharjun mukaan uusi nainen oli muutoksen ilmentymä. Vanhakantaiselle miehiselle ajattelulle modernin naisen synty oli pelottavaa. Waltarin puhe naisesta on miehistä (!). Kertoja on miehinen, patriarkaattinen ääni. Kyllähän Waltari hyvin vanhakantainen, patriarkaattinen ja maskuliininen ajattelija on, mutta mutta… en tiedä. Väitös on muuttanut kuvaani Waltarista modernimpaan suuntaan.

Tapioharjun mukaan Waltari ei itse mene uuden naiseuden ansaan: nainen on sama aina ja ikuisesti, ei uudessa naisessa ehkä mitään uutta olekaan. Tässäkin Waltari osoittaa loistavan kykynsä hahmottaa kokonaisuuksia yksityiskohtien sijaan. Jostakin syystä rusinoiden pominta tuntuu olevan nykyään muodissa. Etsitään kulloisenkin aatemaailman mukaiset esimerkkiyksilöt lauman keskuudesta ja julistetaan jotakin ”uutta” löydetyn – vaikka yhteisössä on aina ollut kaikki sama erilaisuus edustettuna – ja on vastakin, sillä eihän ihmislaji miksikään muutamassa vuosikymmenessä (eikä -tuhannessa) muutu.

Suorastaan huvittavaa on nykyinen hössötys uudesta isyydestä. ”Uusia” ja ”perinteisiä” isiä on ollut kautta aikain – ja tulee luonnonlain mukaan olemaan tulevaisuudessakin. Kyse kun ei ole mistään roolista, jota teatteriesityksen lailla vaihdettaisiin lennossa noin vain ohjaajan käskystä. Kyse on taas kerran – geeneistä. Ikävää biologiaa joillekin, mutta niitä harvoja tosiasioita maailman menossa. Uuden isyyden mainospellet suvaitsevat kaikkea muuta paitsi ”perinteistä” isyyttä (mitä se sitten lieneekään) – ikään kuin ymmärtämättä, ettei moisesta pahuudesta pääse eroon muuten kuin soveltamalla natsisaksalaisia rodunjalostusoppeja.

Rusinapolitiikka on vaarallista siksi, että se estää meitä näkemästä olennaisen, ihmisenä olemisen todellisuuden ja monimuotoisuuden. Muutos on vain harhaa, koska olennainen ei muutu sellaisessa aika-avaruudessa, jonka yksilö pystyisi ymmärtämään.Vain maskit muuttuvat, sisus pysyy entisellään. Ihannekuvien maailmassa saattaa olla turvallista ja hauskaakin köllötellä, mutta se ei kelpaa yhteisön ohjauksen perusteeksi.

Naistaiteilijan euro

Kirjailijaliiton tapaista sisäistä sensuuria harjoitetaan varmaan kaikilla taiteenaloilla. Ei saa poseerata Playboyssa, koska se on rahvaanomaista ja moralistisesti arveluttavaa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kuvataiteen virallisissa piireissä suhtaudutaan Rakel Liekkiin. Ainakin apinan seinälle kelpaisi hänen maalaamansa taulu. Rakel toki on siitä poikkeuksellinen taiteilija, että hän on taideteos myös itsessään.

Viime päivinä media on ollut pullollaan mielipiteitä kuvataiteesta. Erityisesti visuaalisen kulttuurin tutkija (hohhoijaa) Annamari Vänskä Tukholman yliopistosta on rahdattu tänne puolustamaan naistaiteilijoiden kunniaa. Tässä Vänskän kootut selitykset, jotka ovat kaikki – huomatkaa – pelkkiä mielipiteitä vailla tieteellistä todistusvoimaa, mutta joista naaraan julkilausumina tulee vallitseva totuus. Näin helppoa (ei siis lainkaan vaikeaa) se on:

Tavallisesti naistaitaiteilijoiden on miehiä vaikeampi saada teoksiaan taidenäyttelyihin

Vaikka taiteilijoista valtaosa on naisia, muutamat museot sivuuttavat heidät kokonaan

Helsingin näyttelytarjonnasta naistaiteen osuus oli viime vuonna alle 50 prosenttia, vaikka noin 70 prosenttia taiteilijoista on naisia

Helsingin taidemuseo osti vähemmän nais- kuin miestaiteilijoiden teoksia ja maksoi niistä vähemmän. Naistaiteilijan euro voikin olla 50 senttiä.

Epäkohdat johtuvat yhteiskunnan miehiä suosivista rakenteista

Naisten on lunastettava paikkansa taidemaailmassa eri tavalla kuin miesten

Miesten on helpompi päästä arvostetun taiteilijan asemaan

Vänskä on ilmeisesti ”tutkinut” Helsingin taidenäyttelyjä ja huomannut, että naisten töitä on vain 49 prosenttia kaikista. No onhan se alle puolet, mutta silti… Melkoista pilkunviilausta – ja mihin laskentaan mahtaakaan perustua arvio naistaiteilijoiden määrästä? Kuka tahansa voi sanoa olevansa taiteilija. Apinakin voisi ilmoittaua taiteilijaksi, olen sentään voittanut muutaman valokuvauskilpailun. Tällainen vertailupohja johtaa kyllä pohjattomaan suohon, mutta mitäpä ei feministi tekisi tavoitteidensa eteen.

Nyt sitten kaikki siteeraajat voivat ruveta levittämään tietoa, kuinka naarastaiteilijan euro on 50 senttiä, kun sen on oikein tutkija ääneen lausunut. Sillä ei toki ole mitään väliä, ettei moinen perustu mihinkään muuhun kuin yhden naaraan mielipiteeseen. Vänskän mukaan erityisesti Kiasmassa ja Ateneumissa on ollut esillä melkein tyystin miesten tekemää taidetta. Tämäpä vasta onkin mielenkiintoista, sillä molempien laitosten johtajat ovat naisia ja henkilökunta muutenkin ylimitoitetun naarasvoittoista.

Naiset ovat siis päässeet johtajiksi, mutta silti feministi löytää valittamisen aihetta. Vänskä selittää asiaa radiohaastattelussa seuraavasti: Naisethan on myöskin niinku näissä päättävissä asemissa taidemaailmassakin, ja siitä huolimatta tää epätasa-arvo vallitsee että naiset eivät välttämättä aina aja naisten asiaa. Mitäpä tähän voisi sanoa? Vääriä naisia johtajina? Varmaan Naisunionilla on jo pöytälaatikossaan valmiina lakiesitys, jonka mukaan johtajiksi saadaan valita vain politbyroon valitseman tasa-arvolautakunnan hyväksymiä oikeita apinoita.

Miksi Picassot ovat miehiä

Vänskä käyttää ahkerasti feministidiskuteerauksen keksimää termiä yhteiskunnan miehiä suosiva rakenne. Tässä ilmaisussa ei ole yhtään kohdallaan olevaa sanaa. Ei ole olemassa mitään rakenteita – näyttäkää minulle se ensimmäinen, jos pystytte. Ovatko ne ekologisesti puusta rakennettuja vai ihanko kiveen hakattuja? No, joka tapauksessa ne olisivat miesorjien tekemiä ja harvoinhan orjilla mitään valtaa on. He tekevät vain raskaan työn, muut nauttivat piikkikoroissaan hedelmistä. Jos joku olisi jotain ”rakenteita” muovannut, se olisi ollut evoluutio. Ja evoluutiohan on sukupuolivalinnan turvin tuottanut vain naaraiden etua turvaavia ratkaisuja.

Vänskän mukaan naisen täytyy jollain tavalla niinkun lunastaa se paikkansa aivan eri tavalla kuin miesten. Ja nää rakenteet suosii vaan miehiä. Feministillä näyttää olevan kovin valikoivat aistit. Jos nyt tämän kerran leikitään, että niitä yhteiskunnallisia rakenteita on, niin heitänpä tässä nyt vain yhden rakenteen, josta feministit ovat yhtä hiljaa kuin se kuuluisa kusi sukassa. Kaksi miestä hakataan sairaalakuntoon naaraan keksimän perättömän raiskausväitteen vuoksi – eikä kyseinen naaras edes joudu oikeuteen, vaan vankilaan pannaan hänen käskystään hakkaamisen suorittaneet miesorjat. Lisää esimerkkejä löytyy roppakaupalla vaikkapa lukemalla Henry Laasasen blogia.

Vänskä ei varmaan ole koskaan kuullutkaan sukupuolivalinnasta, ei kai hän muuten valtamediassa syyllistyisi niin asiantuntemattomaan höpötykseen. Nolaa vain itsensä ja taustaryhmänsä. Miesten tekemästä taiteesta maksetaan keskimäärin enemmän, koska se on keskimäärin parempaa kuin keskimääräisten naaraiden tekemä taide. Tämä johtuu siitä, että naaraat ovat miljoonien vuosien ajan pakottaneet urokset pörhistelemään luovuudellaan. Siksi läntisen maailman suurin taiteilija on Picasso eikä Helene Schjerfbeck ja siksi Juhani Aho on suurempi taiteilija kuin puolisonsa Venny Soldan-Brofeldt. Sorry nyt vaan kaikki feministit. Esiäitinne ovat katsoneet näin hyväksi valita.

Urostaiteen on pakko olla keskimääräistä naarastaidetta korkeatasoisempaa, muuten Homo sapiens -lajia ei olisi olemassakaan. Eikö korkeatasoisesta taiteesta muka saisi maksaa enemmän kuin vähemmällä vaikeuden asteella tuotetusta? Jos taiteen arvottamiseen ruvetaan soveltamaan tasa-arvolaskentaa, mennään rytinällä metsään.

Retretti boikottiin

Tuskin yhtään tosiasiaa on lausuttu Taidekeskus Retretin tämänvuotisen päänäyttelyn mainoskampanjassa, jota YLE -julkisella rahoituksellaan massiivisesti sponsoroi. Olen kuullut jo lukuisia ohjelmia, joissa tämänkesäistä näyttelyä ylitsevuotavasti hehkutetaan. Ei kai muuten voisi ollakaan, sillä päänäyttely esittelee tänä vuonna pelkästään naistaiteilijoiden töitä. Saman katon alle on saatu raavittua taidetta jopa 33 naaraalta. Onhan se jo saavutus sinänsä.

Apina ajelee tulevana suvena Punkaharjun kautta ja olisin jopa saattanut pysähtyä Retrettiin katselemaan naaraiden tekemiä kuvia – mutta. Minulla ei todellakaan ole mitään naaraiden maalaamista vastaan. En ole niin suuri taidefriikki, että edes ymmärtäisin, mikä on virallisesti ”hyvää” taidetta. Mutta sitten tulekin se suuri MUTTA. Jostakin syystä tähän näyttelyyn on haluttu liittää feministinen diskurssi tasa-arvohöpinöineen. Se pilaa koko jutun – sorry nyt taas kerran te kaikki feministit. Teitte karhunpalveluksen Schjerfbeckille ja sisarilleen. En aio alistua aivopesunne uhriksi ja toivottavasti kaikki muutkin edistykselliset ja omilla aivoillaan ajattelemaan kykenevät kiertävät Retretin kaukaa.

Näyttelyn kuraattori, professori Riitta Konttinen valittaa, että harvat naistaiteilijat saivat töitään kaupaksi1800 -luvulla, jolloin kuvaamataiteita pidettiin puhtaasti miehisenä temmellyskenttänä. Naistaiteilijoiden elämä ei ollut herkkua tuolloin. Ilman omaa tai suvun varallisuutta naisen ei ollut varaa ruveta taiteilijaksi. Niin sitä pitää. Teksti pitäisi paikkansa, vaikka siitä poistettaisiin jokainen naissana. Ei ollut monella miestaiteilijallakaan helppoa – mutta hehän olivatkin huonoja taiteilijoita ja siten ihan itse syyllisiä tilanteeseen. Ei ollut kaikilla miestaiteilijoilla rahaakaan, mutta jotkut saattoivat nauttia muusien hedelmistä. Jostakin syystä tätä on pidetty jopa paheksuttavana, mutta sama mahdollisuushan on toki aina ollut (ja on yhä edelleen) kaikilla naarailla hyödyntää rahakkaita suojelijoitaan.

Näyttelyssä on mainoskampanjan mukaan paljon tupakointia kuvaavia tauluja. Tupakointi kun jollain ihmeellisellä logiikalla luetaan uuden naiseuden merkiksi! Säälittävintä lienee kuitenkin se, kuinka Retretin toimitusjohtaja Tapani Pennanenkin on saatu omaksumaan feminsitidiskurssi: Miestaiteilijoita ei kuitenkaan koskaan sukupuolensa kautta syrjitty. Ja naistaiteilijoita on taiteilijoina syrjitty sukupuolensa kautta ja sikäli he muodostavat semmosen selvän ryhmän ja siksi heitä siis pitää nyt yrittää nostaa kuuluisuuteen. Ehkä hän ei ole kuitenkaan vielä täysin valaistunut, koska hän tulee sivulauseessa paljastaneeksi, että monen miestaiteilijankin kohdalla on sama ongelma?

Vai ei ole miestaiteilijoita koskaan syrjitty? Sallikaa minun nauraa – hyvä, että elämä sentään pitenee, kun tätä kirjoittaa. Ihan nyt vaan ensimmäisenä mieleen tulevana esimerkkinä voisi mainita graffitintekijät. Hehän ovat 99,99 -prosenttisesti uroksia – ja juurikin siinä parhaassa panoiässä. Silti eli juuri siksi graffitienteko on vielä tässä nykyisessä ”modernissa” maailmassa julistettu laittomaksi taiteeksi! Mutta sitten kun naaraat keksivät värkätä neulegraffiteja, kaikki ovat onnesta soikeita ja kehuja satelee joka suunnalta…

Elokuva – taidettako sekin on?

Suurin osa maailman suurista elokuvaohjaajista on uroksia ihan samasta syystä kuin kaikki muutkin vaikeiden töiden tekijät. Tällä saralla vallitsee varsin selkeästi vaikeuden tai ainakin surkeuden monopoli. Kansaa viihdyttävä elokuva on alkeellista, taide-elokuva on vain harvojen herkkua – Rauli Badding Somerjokea lainatakseni. Ehkä se on näin, koska sukupuolivalinta on sen näin ajatellut. Kärsimys on vielä seksikkäämpää kuin huumori? Ei kai muuta voi sanoa siitä, kuinka eri tavalla virallinen Suomi suhtautui Rauni Mollbergiin tai Spede Pasaseen. Edellisestä leivottiin akateemikko, jälkimmäinen jäi vain viihteen yleismieheksi.

Sama koskee Hollywood -elokuvia. Tosi asiantuntija ei kai voi niitä edes katsoa, koska ne ovat niin ”kliseisiä” ja ”kaupallisia”. Suhtautuminen näkyy jopa Wikipediassa, jossa näinkin keskeisestä taidemaailman keskuksesta on tarjolla vain muutama rivi. Kuitenkin moneen kaupungin tuotokseen sisältyy suorastaan nerokasta yhteiskunnallista sanomaa. Otetaan nyt satunnaisvalinnalla esimerkiksi American Beauty, joka keräsi kahdeksan Oscar -palkintoa. Siinähän naaraansa kuohima uros herää elämään tavatessaan nuoren kiimaisen naisenalun, Angelan. Elokuva paljastaa paitsi yhteiskunnalliset rakenteet, joilla naaraat miehiään alistavat, myös naisten harjoittaman perheväkivallan raadollisuuden. Paitsi että elokuva paljastaa kahdet nuoren naaraan kaunismuotoiset tissit, siinä myös erikoinen paljastuu tavalliseksi. Tavallisuuskin on siis suhteellista – eli pelkkä mielipide?

Tavarasta on tullut sinulle tärkeämpää kuin elämä, saa mies sanotuksi vaimolleen, kun tämä viimeisen kerran torjuu erotiikan olemalla huolestunut 4000 dollarin sohvalle mahdollisesti läikkyvästä oluesta. Elokuva opastaa alistettua miestä ryhdistäytymään – tosin lopputuloksena on kuula kalloon. Mutta ainakin voi kuolla onnellisena, sillä joku (eli Angela) on kerrankin kysynyt, kuinka sinä voit, mitä sinulle kuuluu. Valitettavasti naapurin homokammoinen fasisti ehtii ampua ensin, sillä vaimokin on pistoolin kanssa matkalla kotiin – levitettyään jalkojaan Top Hat -motellissa supliikkitaitoisen, alfaurokselta näyttävän uroksen penikselle, jonka elämänohje taitaa pitää paikkansa: ihminen ei menesty, ellei näytä menestyvältä. Naaraan logiikalla tästä kaikesta sitten väännetään feministinen johtopäätös en halua olla uhri! Se puolestaan oikeuttaa pistoolin hankkimiseen – yhtymäkohta erääseen Anne Moilaseen on ilmeinen.

Entäpä sitten Eräänä kauniina päivänä? Pääosissa maailman kauneimmaksi naiseksi elokuvassa tituleerattava Michelle Pfeiffer ja kaikkien naaraiden kostea päiväuni George Clooney. Kelpaahan yhden elokuvan verran elämästään uhrata vaikka vain kauniiden apinoiden katselemiseen? Mutta hassunhauskasti tässä samalla hymyillään työorientoituneille naaraille, joilla on pakkomielle selviytyä kaikesta aivan itse. Tiedättehän tuon tyypin, joka nykyään tunkee esille jokaisessa yhteiskunnallisessa keskusteluohjelmassa. Tyypin, joka asettaa työuran lastensa edelle. Elokuvassa naaras tekee parannuksen, mutta harvoin varmaankaan todellisessa elämässä, sen verran raikkaasti lasten pahoinvointi meillä on räjähtämässä salin seinille.

Kirjailija Katri Manniselta kysyttiin eräässä lehdessä, kenen fiktiivisen henkilön kanssa hän menisi naimisiin. Kenen tahansa George Clooneyn esittämän fiktiivisen hahmon kanssa. Vaikka ne ovat melkein kaikki renttuja, niiden karisma ja läpänheittotaito korvaavat kaikki puutteet. Mikäpä tämän loistavammin paljastaisi sukupuolivalinnan todellisuuden nykynaisenkin aivovärkissä. Mitä tällaisille Mannisille ja Kiasman naisjohtajille pitäisi feministien mielestä tehdä? Hehän nyt ovat kiistatta naaraita, mutta vaarallisella tavalla huojuttavat huolella rakennettuja kulisseja.

Naarasvallan kukkasia

Tai mitä pitäisi tehdä valtioneuvostolle? Meillä kun on naarasenemmistöinen hallitus ja ympäristöministerikin on Paula Lehtomäki eli ilmeinen naaras – mutta silti ympäristöasiantuntijat pitävät hallitusta Suomen historian luontokielteisimpänä. Jopa kokoomuksen Pertti Salolainen yhtyy arvosteluun. Lisäksi ydinvoimaa ajetaan kuin käärmettä pyssyyn. Kuinkas tässä naaraiden maailmassa on päässyt näin käymään? Tai kuinka Paliskuntain yhdistyksen tuoreen naarastoiminnanjohtaja Anne Ollilan suurin huoli on petojen liian suuri määrä poronhoitoalueella? Mitä ”uutta” nämä naarasjohtajat nyt ovat suomalaiseen laumaelämään tuoneet?

No ainakin he ovat tunkeneet julkisuuteen ja käytäntöönkin käsitteen signaalilainsäädäntö. Yhteiskunnan pitää antaa lauman jäsenille signaaleja siitä, mitä pidetään hyväksyttävänä asiana ja mitä ei. Tämä tapahtuu kätevästi kieltolakeja säätämällä – ihan kuin jossain Lähi-idässä aikoinaan, kun joku hakkasi kymmentä käskyään kivipaateen. Ei sillä väliä, pystyykö lakeja kukaan valvomaan. Ei se ole tarkoituskaan. Apinoille pitää saada välitettyä viesti siitä, että jokin pieni ja ahdistunut naarasryhmä vaatii turvallisuutta ympärilleen, hinnalla millä hyvänsä.

Ja kalliiksihan signaalilait tulevat. Paitsi että ne syövät leijonanosan poliisin resursseista, ne aiheuttavat lakien yleisen kunnioituksen rapautumista. Kuka nyt enää jaksaa ottaa tosissaan mitään lakia, kun niissä ruvetaan askartelemaan yhä vähäpätöisempien ”ongelmien” parissa. Liikenneministeri Anu Vehviläinen tosiaan käytti sanaa viesti perustellessaan promillerajan laskuvaatimusta – mikäpä voisi olla selväpiirteisempää moralistista hurskastelua. Ei sillä väliä, ettei toimenpiteellä mitenkään vaikuteta niihin, jotka viinan kanssa ihan oikeasti läträävät. Mutta olut yhdistyy sopivasti miehiin, joten ilmapiiri on valmis! Saunaolut on kohta rikos.

Mies ja olut, nainen ja suklaa – jonkin sortin paheita molemmat, mutta vain toinen on moralistien hampaissa. Samaa sarjaa kuin hokema mies lyö, nainen on uhri. Tällä logiikalla oikeusministeri Tuija Brax on ylpeä aikaansaannoksestaan, jonka mukaan ensi vuoden alusta lähisuhteissa tapahtuva lieväkin pahoinpitely siirtyy virallisen syytteen alaiseksi. Brax saattaa kuitenkin yllättyä. Nyt vain miesjärjestöjen pitäisi ryhtyä näyttävään kampanjointiin, jotta urokset saataisiin käyttäytymään niin kuin ”uuden miehen” pitääkin käyttäytyä – eli ottaa oppia naaraista, jotka valittavat jokaisesta risahduksesta poliisille.

Se tarkoittaa, että miehet ilmoittaisivat paitsi jokaisen lyönnin, myös jokaisen keittiönpöydän, makuuhuoneenoven, kirjastonnurkan ja olohuoneensohvan äärellä aloitetun natkutuksen ja haukkumisen. Sehän on henkistä väkivaltaa. Kaipa laki nyt henkisen väkivallan tunnistaa, sehän on kokijalleen usein fyysistä väkivaltaa traumaattisempaa ja pilaa kohteensa elämän lopuksi ikää.

Miesliikkeellä on siis edessään mittava urakka, jotta urokset saadaan valittamaan – ja oikeuslaitos ottamaan urosten valitukset yhtä todesta kuin naaraiden valitukset. Tavoitteeksi voisi ottaa miljoona ilmiantoa ensimmäisenä vuonna, millä saataisiin ehkä noin kymmenen prosenttia miesten kokemasta perheväkivallasta tilastojen piiriin. Mutta ehkä odotan liikaa tältä miesliikkeeltä. Hehän ovat sitoutuneet käymään feminististä diskurssia. Tuskin siis saavat mitään konkreettista aikaiseksi.

Onneksi Suomessa on kuitenkin vielä yksi taho, joka uskaltaa ajatella omilla aivoillaan. Vapaa-ajattelijoiden raamattukampanja oli aivan ihastuttavan makee juttu. Harmi, etten voinut siihen osallistua, kun minulla ei ole yhtään raamattua, jonka olisi voinut pornolehtiin vaihtaa.

Mielipidevangit

Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, yhteiskunta toimii vielä nykyäänkin mielipiteiden varassa. Tieto tulee mukaan vasta, mikäli se sopii kulloiseenkin mielipideilmastoon eikä tässä valtapelissä kaihdeta likaisiakaan menetelmiä. Malliesimerkki on parhaillaan meneillään oleva ydinvoimasekoilu. Hyvin vähän ydinvoimauskossa on tiedolla sijaa. Ennen meillä oli kristillinen mafia. Sitten rynni kommunismimafia ja nyt pullistelee kapitalismimafia. Kaikki pyrkivät pysyttelemään mahdollisimman kaukana tieteestä ja mikä mielenkiintoisinta, feminismi on vuorollaan liittoutunut kaikkien näiden pahuuden voimien kanssa.

Subjektiiviset käsitykset modernista ja edistyksestä naamioidaan usein tieteen kaapuun. Mielipiteet ovat kuitenkin aina samanarvoisia, ovat ne sitten moderneja tai vanhanaikaisia. Ihmislajin onnettomuudeksi näyttää koituvan se, että enemmistö kuvittelee vähemmistön olevan itseään viisaampi. Demokratiassa pienryhmät hallitsevat enemmistöä ja etenkin mielipideilmastoa. Ikään kuin enemmistön pitäisi suojella ahdasmielisyyteen taipuvaisten pienryhmien mielenrauhaa oman vapautensa kustannuksella. Signaalilainsäädäntö on osa tätä suojelua seksinostokieltoineen, jumalanpilkkalakeineen, naisrauhahankkeineen ja nollatoleransseineen.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 14.06.2010.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: