AVIOLIITON ONNELLISUUS

Seisoskelin Helsingin rautatieasemalla hameindeksiä laskemassa. Parin metrin päähän eteeni parkkeerasi kaikkien aikojen Kaunotar. Viipyi siinä varttitunnin sivuttain minuun päin, odotti kahta ystävätärtään. Suloiset, pitkälle selkään ulottuvat blondihiukset, uskomaton symmetria ja aivan täydellinen nenä. En kehdannut pyytää malliksi, mutta toihan kokemus ainakin viikon lisäää elinaikaa…

Aivan aluksi on aivan pakko käsitellä hieman chiliä… eikun siis Chileä. Silläkin on omat kytkentänsä otsikon aiheeseen. Kaikki elokuun kaivosonnettomuudessa maankamaran vangeiksi joutuneet apinat kun olivat uroksia. Jokin kummallinen patriarkaatti varmaan pakottaa urospuoliset apinat tällaisiin riskialttiisiin ammatteihin, vai miten feministinen diskurssi asian selittää? Ei sillä ainakaan tasa-arvon kanssa ole mitään tekemistä, kuten ei silläkään, että Johtavat Naaraat Tarja Halosesta alkaen jaksavat säännöllisin väliajoin kertoa, kuinka naiset ovat aina ja kaikissa konflikteissa suurimpia kärsijöitä eli uhreja.

Satuinpa kuuntelemaan eilen YLE:n lähettämää uusintaa vuosien takaa, jossa legendaarinen urospuolinen luontotoimittaja Veikko Neuvonen oli käynyt haastattelemassa Sortavalassa eläviä suomalaisnaaraita. He olivat aikoinaan muuttaneet sinne rakentaakseen Uutta Uljasta Neuvostoliittoa. Sitten tulivat Stalinin 30 -luvun puhdistukset ja näiden naaraiden isät, puolisot ja veljet hävisivät Siperiaan tulematta koskaan takaisin. Tässä toinen syy siihen, miksi meillä on jäljellä vain naarasvalitus ja -näkökulma. Toinen syy on tietysti se, että vaikka joku uros olisikin säilynyt hengissä, hänen aivonsa eivät koskaan vääntyisi sellaiseen valituksen määrään, että se pärjäisi naaraiden taidoille. Tällä hetkellä ilmiö konkretisoituu Kongossa, jossa miehet ensin tapetaan ja sitten naiset raiskataan. Miesten kohtaloa ei kukaan jaksa surra, raiskausvalitus sen sijaan on YK -tasoista. Onko raiskaus siis vakavampi rikos kuin murha?

Naaraat maan pinnalla

Chilen uhrit eli median kielenkäytön mukaan sankarit ovat siis kaikki uroksia. Luultavasti kaikilla heillä oli jonkinlainen rakastava naaras maan pinnalla odottamassa. Useimmilla varmaan puoliso, monilla äiti, joillakin tyttöystävä tai tyttöystäviä – ja ainakin Yonni Barriosilla sekä aviovaimo että rakastajatar. Joillakin kaivosmiehillä on jopa kolme perhettä. Olisiko turhan optimistista ajatella, että nämä moninaiset naaraat olisivat yhdessä olleet huolissaan miestensä kohtalosta? Kyllä olisi, sillä naaraiden suurin huoli tuntui olevan vain raha eli se, kenelle heistä kaivosmiesten elokuun palkka pitäisi maksaa!

Tästä voisi sujuvasti kommentoida sitä kuuluisaa naaraiden 80 senttiä, mutta vältänpä houkutuksen. Sen sijaan ihmettelen mediahypetyksen määrää ja Chilen ylistystä. Valtionpäämiehet kautta Telluksen onnittelevat Chilen presidenttiä. Kansa hurraa ja saa hyvän syyn juoda viinaa. Jopa suomalaiset kriisipsykologit yrittävät manipuloida tilanteesta mahdollisimman paljon mainetta itselleen. Rahalla halutaan ostaa kaivosmiesten ajatukset ja tunteet. Ei siinä paina yhtään uhrien etu, vaan se kuinka paljon niillä kertomuksilla voisi kasvattaa kustantajien ja elokuvatuottajien jo ennestään lihavia pankkitilejä.

Presidentti Sebastian Piñera kiitti kansaansa ja kehui maansa olevan esimerkki koko maailmalle. Siis että mitä? Valtio, jonka lainsäädäntö on niin mätä, että se sallii turvattoman kaivostoiminnan, onkin nyt esimerkki? Onnettomuuden jälkimainingeissa kaikki näyttää keikahtavan päälaelleen. Lienee vain ylitsepääsemättömän suuri houkutus tehdä onnettomuudella politiikkaa. Ei kai chileläisillä itsellään ollut pelastusoperaatiossa suurtakaan roolia, sillä pelastajat tulivat pääosin ulkomailta. Jos jotakuta pitäisi kiittää, se olisi urosapina, sillä koko draama oli urosaivojen (tai insinööriaivojen tai testosteroniaivojen – ihan kuinka vaan) loistavaa ilotulitusta. Pisteenä iin päällä oli tietysti se, että porukan johtajauros nostettiin päivänvaloon viimeisenä.

Ei voi olla pohtimatta, kuinka feministit olisivat homman hoitaneet. Hehän mainostavat pystyvänsä handlaamaan koko universumin. Ai niin, mutta heidän filosofiansa mukaanhan pelastusoperaatiota ei olisi tarvittu lainkaan – hyvä vaan, että maailmassa olisi 33 miestä vähemmän. Ehkä heidän kannattaisi räjäyttää kaikki muutkin maapallon kaivokset, sillä ei niissä kuitenkaan yhtään naista kuolisi.

Lisääntymisen pakko

Ihmislaji on biologisesti moniavioinen, yhteisöllinen laumaeläin. Kulttuurisesti meitä nykyaikana kuitenkin hallitaan yksiavioisuuspakolla, yksilönvapauden illuusiolla ja yksin selviämisen vaateilla. Kaikkien näiden kulttuuristen manipulaatiotapojen taustalla piilee raha. Raha on sinällään kulttuurinen keksintö eikä evoluutio ole pystynyt kehittämään meille mitään suojakeinoja sen turmelevaa vaikutusta vastaan. Siksi raha on meille ylinormaali ärsyke. Menemme siitä yhtä sekaisin kuin orava, jonka reviirille yhtäkkiä kipataan rekkakuormallinen pähkinöitä.

Aina ja kaikissa tilanteissa käy kuitenkin lopulta niin, että biologia voittaa kulttuurin. Puhdasta yksiavioisuutta ei ole yhteisötasolla missään ja yksilönvapauden hintana on pahoinvointi. Onnellisuus kumpuaa varmuuden tunteesta, siitä että yhteisö kannattelee kaikissa tilanteissa. Nyt tätä varmuutta ei ole, kun yhteisöt hajoavat yksilöllisen ahneuden alttarilla. Suunnittelemme jopa kieltolakeja heikoimpien lopulliseksi nujertamiseksi – kerjäläiskieltoa ajaa naarasministeri! Padot murtuvat, mutta kulttuuristen ihanteiden rummuttajat vain lisäävät tahtia: tuottavuus, tuottavuus, tuottavuus, money, money, money. Kuinka ollakaan, tulee eräs Titanic -alus mieleen…

Parisuhdetta tarvitaan varmistamaan lajin olemassaolo. Siksi evoluutio on keksinyt nerokkaan keinon varmistaa lisääntyminen. Nimitämme tätä huumeenkaltaista hormonimyrskyä rakastumiseksi. Se asettaa nenällemme ruusunpunaiset silmälasit. Olemme keksineet sille ylettömän määrän kulttuurisia selityksiä, määritelmiä, ihanteita ja pyhyyden kaltaista ylistystä. Sitten tulee biologia ja riisuu siitä kaiken glorian. Se onkin vain kemiaa. Sitä mukaan kuin ruusunpunaväri linsseistä haihtuu, hiipuu myös nuotio. Joillekin riittää hiilloksen lämpö, jotkut etsivät uuden roihun, ehkä jopa rakovalkean – mikäli uskaltavat uhmata kulttuurisia sääntöjä, perinteitä, paheksuntaa ja muita paineita, jotka pakottavat jatkamaan suhdetta. Maailma ympärillämme kertoo, kuinka hyvin manipulaatio kulloinkin onnistuu.

Olemme oman käyttäytymisemme ymmärtämisen alkumetreillä. Ymmärrämme siitä tuskin yhtäkään prosenttia ja elämme vielä vapaan tahdon hurmassa. Emme näytä edes aavistavan, kuinka väärillä poluilla edelleen seikkailemme ja kuinka täydellisesti biologia meitä vie. Tilannetta voisi verrata hyvinkin 1600 -luvun alkuun, jolloin eräs Galileo Galilei suuntasi ensimmäisenä ihmisenä kaukoputken taivaalle ja löysi Jupiterin kuut. Meilläkin on jo ensimmäiset kaukoputkemme, evoluutiobiologia ja aivojen kuvantamismenetelmät, joilla pystymme tulevaisuudessa huimiin löytöretkiin päämme sisäisessä avaruudessa.

Ainakin 90 prosenttia käyttäytymisestämme on puhdasta biologiaa. Oikea luku voi olla lähemmäs sata, mutta eihän sitä kukaan vielä tiedä. Ihmistieteilijöiden mieliksi otin tähän tuollaisen suhteellisen vaatimattoman luvun. Se kymmenen prosenttia voi sitten olla jotain muuta, mille on keksitty aikojen kuluessa jos jonkinlaista nimitystä yliminästä ja järjestä vapaaseen tahtoon tai lapsuuden traumoihin. Tämä kymmenen prosenttia on siivu, jonka kimpussa ihmistieteilijöiksi itsensä ylentäneet humanistipolot askaroivat. He eivät tietystikään ymmärrä, eivätkä edes pysty ymmärtämään biologian merkitystä – kuinka voisivatkaan, tarkoittaisihan se oman ajattelun tunnustamista vääräksi eikä biologia todellakaan salli sellaista tapahtuvan.

Slow-motion polygamy

Tuomas Enbuske oli valinnut viimeistä edellisen ohjelmansa otsikoksi Voiko avioliitto olla onnellinen. Tähän voi tietysti vastata hetimiten, että totta kai voi. Maailmassa on kaikki mahdollista. Jopa munkkiluostarissa asuminen on joillekin elämän täyttymys. Tuomas ei tietystikään tarkoittanut kysymyksellään tällaista mahdollisuuksien maailmaa vaan todennäköisyyksien maailman ilmiötä elinikäisestä yksiavioisesta parisuhteesta, mihin olemme kristillisen manipulaation avulla pakotettuja – tai ainakin pakotettuja leikkimään sellaista.

Ohjelmassa päädyttiinkin yksimielisesti toteamaan, että elämme jonkinlaisessa slow-motion polygamiassa. Ihmisillä on enemmän kuin se yksi ja ainoa avioliitto. No senhän näkee jokainen, joka kehtaa katsoa ympärilleen. Silti meitä painostetaan ja syyllistetään sen yhden ”ihannemallin” taakse. Vaikka ohjelmassa todettiin, että historiasta saa etsimällä etsiä koko elämän jatkuneita pitkiä onnellisia parisuhteita, niin silti keskustelun pohjavire oli löytää keinoja suhteen koossa pitämiselle. Ehkä syynä oli se, että Enbusken molemmat vieraat olivat parisuhdekouluttajia/terapeutteja. He siis saavat leipänsä siitä, että yrittävät parsia suhteita kokoon.

Aika monesti tulee miettineeksi, millä perusteilla ohjelmiin vieraat kutsutaan. Tuomas oli valinnut tällä kertaa haastateltavakseen parisuhdekouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin ja psykologi Tony Dunderfeltin. Plussaa siitä, ettei paikalla ollut ketään pappia. Mutta että kaksi parisuhdegurua? Osasivathan he puhua sujuvasti ja päätyivät kummallisista ihmiskäsityksistään huolimatta loppujen lopuksi ihan siedettävään lopputulemaan, mutta silti olisi kaivannut jotain uudenlaista näkemystä. Miksei kutsuttuna ollut esimerkiksi Osmo Tammisalo, joka on kirjoittanut lostavan kirjan Rakkauden evoluutio? Tai miksei vieraana ollut Henry Laasanen, joka tutkii seksuaalista markkina-arvoteoriaa?

Tai miksi Tuomas ylipäätään kutsuu ketään pilaamaan hyvää ohjelmaansa? Miksei hän ota mallia Kirsi Virtasesta, jonka yksinpuhelu tuottaa tasaisen varman lopputuloksen. Tuomaksen kovan luokan osaaminen ja perehtyminen asioihin jää tällaisessa haastatteluversiossa hieman piiloon. Ja on se joskus noloa haastateltavallekin, kun Tuomaksen ylivertaiset kyvyt jättävät ”asiantuntijat” varjoonsa.

Merin teesit

Sekä Meri että Tony ovat ajaneet omat suhteensa karille. Molempien liiton lopetti naaras, niin kuin se melkein aina tapahtuu. Naaraalta palaa pinna. Naisetko ovat se suvaitsemattomampi sukupuoli? Ohjelmassa kyllä ansiokkaasti varoitettiin lasten saannin vaarallisuudesta parisuhteelle. Vauvakin edustaa yhden sortin hormonimyrskyä äidin aivoissa. Siinä jää miehen huomioiminen toiselle tai kolmannelle tai vieläkin alhaisemmalle tasolle. Seksikään ei kiinnosta. Uhkia löytyy vaarattomistakin paikoista. Perheen lemmikkieläimet ja jopa vanhemmat lapset voivat näyttäytyä synnyttäneelle naaraalle likaisina ja uhkaavina. Ehkä mieskin luetaan samaan ryhmään?

Meri käveli liitostaan ulos yhtenä yönä tenniskassin kanssa. Ei ollut muita välineitä kuin pakeneminen. Nykyisessä suhteessaan hän on tehnyt kirjallisen parisuhdesopimuksen, jossa määritellään tekemiset ja menemiset. Hänen mielestään parisuhteen hoidossa pätevät samat periaatteet kuin yrityksen johtamisessa. Hän suosittelee sopimuksen tekoa kaikille. Aika rohkeaa, kun kuitenkin on tiedossa, kuinka erilaisia apinat ovat ja kuinka eri tavalla pystyvät asioita hahmottamaan. Joillekin jopa kirjoittaminen on tuskaisaa puuhaa.

Parisuhteen kolme vaihetta ovat Merin mukaan rakastumisvaihe, riitelyvaihe ja rakastamisvaihe. Rakastuneena ei tule ajatelleeksi mitään ikäviä asioita, koska aivot vääntävät kaikki asiat positiivisiksi. Sopimuksen tekokaan ei tällöin kiinnosta. Riitelyvaiheessa aktivoituvat sitten lapsuuden traumat, mikä tuntuu taas aikamoiselta psykologisoinnilta. Ei sitä lapsuutta nyt tarvitse ihan joka paikkaan raahata, koska ihmisen aivoissa tapahtuu paljon muutakin. Mutta ehkä tämä nyt menee siihen pimeän keskiajan piikkiin? Rakastaminen tulee sitten kuvioon, kun jaksaa tehdä sen eteen tarpeeksi. Avioliitto on siis täyttä työtä.

Ai että tuntuu hyvältä, kun saa rähjätä välillä. No, ilonsa kullakin. Ei se rähjääminen kuitenkaan mikään luonnonlaki ole. On liittoja, joissa ei todellakaan tarvitse tapella. Meri tuntuikin olevan tyypillinen naaras, sillä hän vetosi usein omaan kokemukseensa ja tunteeseensa. Näin tekevät tyypilliset empatointiin suuntautuneet naarasaivot. Tony puolestaan rakenteli tyypillisten systemointiin suuntautuvien urosaivojen tapaan erilaisia suhdehärveleitä ja luokitteluja.

Meri oli sitä mieltä, että käyttäytymisensä voi valita. Voimme käyttää aivoja miten vaan tai antaa aivojen käyttää meitä. Tämä onkin mielenkiintoinen näkemys. Kuulostaa vetävältä, mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Mikä mahtaa olla se joku muu, joka päättää aivojemme käytöstä? Missä tällainen päätös tehdään – sydämessäkö? Vai onko se Tonyn markkinoima yliminä? Missä se yliminä sitten mahtaa sijaita, ellei aivoissa? Taistelevatko tässä nyt sitten aivojen eri osat keskenään? Tämä oli se kohta ohjelmassa, joka meni kaikkein eniten ufo-osastolle.

Tonyn teesit

Tonyn mielestä meillä on veto-oikeus aivojemme tuottamaan käyttäytymiseen. Meidän ei tarvitse juosta hormonimyrskyn pakottamina suklaapussille tai vieraaseen sänkyyn, koska 30 sekunnin jälkeen paine helpottaa. No, oli tämä nyt aika kumma määritelmä. Jos sekstailuhimo haihtuu puolessa minuutissa, eihän täällä olisi vaaraa mistään sukupuolitaudeista. Täytyy olla jo aikamoinen alfa, että ehtii siinä ajassa iskemään naaraan itselleen.

Ehkä näille perinteisen koulukunnan terapeuteille pitää vain antaa anteeksi, etteivät ole jaksaneet perehtyä nykyaikaiseen aivotutkimukseen. Tuomas oli tässäkin asiassa paremmin ajan tasalla kuin vieraansa. Tony jopa uskoo vapaaseen tahtoon! Sen olemassaolon kuulema todistaa psykoterapialla saatavat tulokset. Psykoterapiahan on yhden lajin aivopesua, vaikea oikein ymmärtää, kuinka se olisi todiste vapaasta tahdosta. Pikemminkin se on todiste aivojen biologisesta alttiudesta hurahtaa milloin minkinnimiseen humpuukiin ja taikauskoon.

Vapaa tahto voi näyttää mahdolliselta, jos asioita katselee puun juurelta näkemättä koko metsää. Ihmiset ovat yksilöitä. Toisia hormonit ja muut tekijät vievät voimakkaammin kuin toisia. Kaikki eivät jää huumekoukkuun eikä kaikista tule tupakan orjia, vaikka kuinka kokeilisivat. Toisilla vain on sata tai tuhat kertaa helpompi ”hillitä” aivojaan kuin joillakin muilla, koska aivokemiat ovat erilaisia. Jos helpoista tapauksista tehdään esimerkkejä, voi tietysti näyttää siltä, että vapaa tahto jyllää, vaikka laumatasolla ei ole tapahtunut eikä tule tapahtumaan minkäänlaista keskimääräistä muutosta. Vapaan tahdon diggaaminen siis on rusinoiden noukkimista pullasta.

Mihin ryhmään mahtavat kuulua ne apinat, jotka käyvät terapiassa vuosikymmenestä toiseen? Eikö se terapia toimikaan? Vai onko heistä tullut terapiariippuvaisia? Jotkut pääsevät tupakasta eroon ilman mitään tuskaa, jollekin toiselle se ei onnistu koskaan. Onko jälkimmäisellä siis vain huonompi vapaa tahto? Vai olisiko syynä se, että hänen aivokemiansa on poikkeuksellisen pahasti nikotiinin sotkema? Ja on aivan eri asia, jos joku hyppää sängystä toiseen hetken mielijohteesta tai parisuhteessa viettämänsä kymmenen seksittömän vuoden jälkeen.

Tonyn mielestä rakkaus ei ole tänään sama asia kuin ennen ja ihminen on psyykkisesti muuttunut radikaalisti vuosituhansien aikana. Yliminä on radikaalisti voimistunut vuosisatojen aikana ja ihmiset haluavat olla itsenäisiä ja naiselle on annettu täysi yliminäoikeus hoitaa itseään. Tähän tarvitaan psykologista ymmärrystä. No Meri ja Tuomas sentään ymmärsivät, ettei ihminen ole miksikään muuttunut. Tällaisen vuodatuksen jälkeen on aika vaikea ottaa psykologiaa vakavasti. Tony siinä paljastaa, ettei osaa kuvitella antiikin aikaa kauemmas.

Ei ole mitään yliminää. Ei kenenkään ole tarvinnut antanut naisille mitään, koska heillä on ollut kaikki valta niin kauan kuin ihmislaji on täällä tallustellut. Tonykaan ei siis ymmärrä todellisen ja muodollisen vallan eroa. Kuinka sillä ammattitaidolla terapoidaan miehiä ja naisia?

Dunderfelt sentään tunnustaa sukupuolten välisen suuren eron. Meri meni tässä asiassa halpaan toistelemalla jostain oppimaansa mantraa, että yksilöiden väliset erot ovat suurempia kuin sukupuolten väliset erot. Tuomas toi tähän keskusteluun järkeä muistuttamalla, että pituudessakin sukupuolten välinen ero on pienempi kuin ääripäissä olevien yksilöiden erot, mutta silti kukaan ei kiellä, etteivätkö miehet olisi naisia keskimäärin pitempiä. Aivokemian suhteen tämä keskimääräinen ero taitaa olla useimmille mahdoton ymmärtää, kun sitä ei näe konkreettisesti edessään.

Sukupuolten ero ilmenee myös puheessa. Kun mies sanoo jotain, hän Tonyn mukaan tarkoittaa pitävänsä sanansa myös tulevaisuudessa. Naisen puhe taas perustuu siihen, mikä hänen elämyksellinen kokemuksensa juuri sillä hetkellä sattuu olemaan. Voi kuinka ihana punainen sohva! saattaa nainen huudahtaa, mutta miehen ei pidä luulla, että se olisi ostokehoitus.

Aggressionkin näyttäminen tarkoittaa miehillä ja naisilla eri asioita. Nainen viestittää, että tässä ovat tunteeni, miten pääsemme tästä eteenpäin. Mies sen sijaan sanoo, että älä hypi silmille, yritä käyttäytyä kuten ennen. Miehen ja naisen läheisessä kohtaamisessa on Tonyn mukaan aina vain kaksi roolia: toinen on aktiivinen ja toinen on passiivinen.

A lá Tume

Tuomas oli tehnyt kotiläksynsä toisin kuin eräs Anne Flinkkilä omassa ohjelmassaan. Hänen perustavanlaatuinen oivalluksensa oli, että ihmiset elävät nyt pitempään kuin aikana, jolloin nämä aivomme kehittyivät nykyiseen mittaansa eli jotain 200 000 vuotta sitten. Silloin ei tarvinnut edes pohtia ongelmia, joita nykyisissä ihmissuhteissa kohdataan. Lapset tehtiin niin nopeasti kuin mahdollista eikä sitä rakkausvaihetta tainnut edes huomata. Toki silloin ei ollut nykyisenkaltaisesta yksiavioisuudestakaan mitään käsitystä. Lauma toimi yhdessä lasten kasvun turvaamiseksi.

Tuomas huomautti, että tässä puhutaan nyt keskiarvoista, vaikkei siitä joka lauseessa voikaan muistuttaa. Aiheellinen toteamus, sillä juuri tämä asia lienee niitä suurimpia kompastuskiviä ihmislajin käytäytymisestä puhuttaessa. On niin suuri houkutus ruveta höpöttämään omista kokemuksistaan tai oman ystäväpiirinsä ominaisuuksista. Ne eivät todellakaan edusta laumaa pienoiskoossa eikä niiden perusteella voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Tämä on se yleisin synti, joka tupsahtaa silmille esimerkiksi keskustelupalstoilta.

Kun pienen kylän kaunotar muuttaa kaupunkiin, entinen poikaystävä yleensä unohtuu, sillä tarjolla on nyt suuremmat markkinat ja exä jää väistämättä uusien alfojen jalkoihin. Tyttöjen seksielämä alkaa suunnilleen samassa iässä kaikkialla, pieni ero löytyy siitä, että uskonnollisella maaseudulla sekstailu alkaa hieman kaupunkiserkkuja aikaisemmin. Tuomas kertoi urosystävästään, jonka parisuhdestrategia on pyytää aina anteeksi riippumatta siitä, onko hän oikeassa vai väärässä. Se kuulema toimii erittäin hyvin. Tämä sopiikin vallan mainioisti joskus kirjoittamaani: Evoluutio on varmistanut, että naaraan väite voittaa aina uroksen väitteen, ellei puolueetonta evidenssiä ole (ja usein siitä huolimatta). Tällä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Sillä vain varmistetaan arvokkaamman sukupuolen etu.

Tuomas paljasti myös kaksinaismoralismin ytimen. Vaikka mitä päätettäisiin moraalisesti, silti ihmiset käyttäytyvät ihan toisella tavalla. Biologia vie meitä. Niinpä – se siitä vapaasta tahdosta. Kaksinaismoralismi olisi tuntematon ilmiö, jos vapaa tahto olisi olemassa. Onko sekin kaksinaismoralismia vai pelkkää biologiaa, että naiset suhtautuvat pettämiseen huomattavasti jyrkemmin kuin miehet, vaikka vehtaavat suunnilleen yhtä usein vieraissa sängyissä?

Tuomas paljasti myös tuntevansa Louann Brizendinen kirjan The Female Brain ja tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan The Male Brain. Tekijä oli feministi 70 -luvulla, mutta muutti näkemyksensä tajutessaan, kuinka erilaisissa maailmoissa mies ja nainen toisistaan poikkeavien aivojensa vuoksi elävät. Hormonitodellisuudet ovat niin poikkeavat, että erot muodostuvat Tuomaksen sanoin älyttömän suuriksi. Emme edes pysty ymmärtämään miesten ja naisten erilaista tapaa hahmottaa maailma. Louann uskalsi tarttua aiheeseen vasta 2000 -luvulla pelätessään feministien kostoa. Eikä turhaan.

Oikein huvittaa, kuinka toinenkin aivotutkija Simon Baron-Cohen, jonka kirjaa Olennainen ero olen juuri lukemassa, kertoo myöskin pelänneensä julkistaa tutkimustuloksia ennen 2000 -lukua, koska oli astumassa poliittisesti vaarallisille vesille! Tämä tosiasioiden pelko on paitsi feministinen taistelukeino, myös laajemmin naaraiden ominaisuus. Laasanen nimittää sitä ”pahan tiedon” peloksi. Paha tieto on paikkansa pitävää tietoa, jota ei pitäisi hankkia tai sanoa ääneen.

Tuomas heitti ohjelmassa myös kärkyn feministeille kertomalla, kuinka kaikki liberaalit vasemmistolaiset feministinaiset neljän oluen jälkeen toteavat, että kyllä miehen kuitenkin pitää olla mies – sen jälkeen kun kaikki miehen tekemä on ensin vuosikymmenten ajan patologisoitu. Tuomas kysyikin aiheellisesti, eikö olisi parempi, ettei sukupuolirooleja olisi koskaan edes alettu purkaa…

Ohjelmassa päästiin siis melko pitkälle avioliittoinstituution purkamisessa. Se viimeinen pinnistys vain jäi tekemättä: vaatimus poliitikoille yksiavioisuuspakon purkamisesta.

PS. Jari Tervo kirjoitti tänään aivan mahtavan blogikirjoituksen! Käykääpä lukemassa, ellette ole sitä jo tehneet. Kommenttejakin jo 840…

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 15.10.2010.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: