JÄRVINEN. OHO

Feminismi kysyy Sinulta, haluatko ottaa vastaan tämän ismin, vapahtajasi – älä pidä muita jumalia! Älä anna edes pikkusormeasi miehelle, tuolle eläimen hahmoon pukeutuneelle paholaiselle.

Tätä on jo odotettu. Naisaivoilla ajatteleva Naaras tulee julkisuuteen ja sanoo, että feminismi on aatteena aikansa elänyt. Tällainen ihme on Katriina Järvinen. Rohkea Nainen! (Ja vau, mitkä silmät!) Tsemppiä myös Maarit Tastulalle, joka oli kutsunut Järvisen Seitsemäs taivas -ohjelmaansa. Tsemppiä he tulevat tarvitsemaan. Feministien viha on ankara ja tulee lankeemaan heidän ylleen enemmän tai vähemmän julkisesti – ja kokemus tulee olemaan vähintään yhtä ahdistavaa kuin helluntailaisuus, jonka ikeestä Katriina rimpuili itsensä irti.

Ajattelin kommentoida ohjelmaa tuoreeltaan. Avuksi olisin tietysti tarvinnut uusintakuuntelun Areenasta. Järvisen haastattelua ei siellä näy, vaikka ohjelman alusta on kulunut jo tunti. Olisi tietysti pitänyt tallentaa ohjelma omalle kovalevylle. Täytyy siis aloittaa muistikuvilla ja muulla materiaalilla.

Katriina Järvinen lähti työläiskodista ja luokkarajoja rikkoen päätyi yliopistotutkijaksi. Hän kirjoitti vuonna 2007 ”luokkaretkestään”  kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, yhdessä Laura Kolben kanssa. Järvinen on erittäin huolissaan luokkayhteiskunnan paluusta ja nykykoulun epätasa-arvoisuudesta. Hänen mukaansa oma yhteiskuntaluokka on jopa ehdottomasti enemmän tabu kuin oma seksuaalisuus. Erkki Tuomiojan mukaan Katriinan tapa läpikäydä ja analysoida ihmisten elämänkokemuksia oman luokkataustansa valossa ovat erittäin kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä.

Järvisestä tulikin psykoterapeutti, sosiaalipsykologi, kulttuuriantropologi ja kouluttaja – sen lisäksi, että hän on ensisijaisesti kahden tyttären äiti. Ura ei siis noussut hänelle päähän, vaan hän kyseenalaistaa feministisen työn pyhyyden ja jopa psykokulttuurin ylivallan. Ei kai ole viisasta terapoida ihmisiä rikki vain siksi, että terapeutti saisi voinsa päälle kaviaaria? Tosin hänen mukaansa yhteiskunta on jo niin yksinäinen, että saattaa olla hyväkin, että apinat voivat puhua jollekulle edes maksusta. Kaikilla ei kuitenkaan ole rahaa tällaiseen ylellisyyteen.

Feminismi lyö päätään biologian kallioon

Järvisen lapsuudenkodissa oltiin jumalapäissään, ei humalapäissään, mutta se tuotti lapselle yhtäläisen ahdistuksen ilmapiirin. Katriina halusi vapautua ahtaasta yhteisöstä ja muutti parikymppisenä Ruotsiin. Siellä hän päätti mennä sitten kunnolla helvettiin, koska uskonyhteisönsä hänet sinne oli eron jälkeen jo osoittanut. Poikaystävät vaihtuivat tiuhaan. Yliopistomaailmassa feminismi pyrki alistamaan entisen uskonnon uhrin uudelleen. Taaskaan ei olisi saanut ajatella omilla aivoillaan, vaan tällä kertaa feminismioppien mukaan. Työ oli korkein arvo ”vapautuneen naisen” elämässä, lapset vain esteenä uralla.

Kolmekymppisenä äidiksi tultuaan hän rimpuili irti myös tästä uudesta, ahdistavuudessaan helluntalaisuuteen verrattavasta ismistä, joka rakentelee ihmisille omia vapauden esteitään, uusia roolikarsinoita. Vaikka olisi ollut kuinka iloinen ja ylpeä äiti, siitä ei saanut emansipoituneessa työelämässä kertoa eikä näyttää onnellisuuttaan. Tastulan ohjelmassa hän kertoi opettavansa nyt tyttäriään kunnioittamaan miehiä! Jestas mitä puhetta YLE:ltä kuuluu. Päivämäärä 19.12.2010 jää aikakirjoihin.

Tänä syksynä ilmestyi Järvisen ja Tuulikki Pietilän kirja Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Aika nerokas nimi kirjalle. Se oikeastaan paljastaa olennaisen: feminismi lyö päätään biologian kallioon. Pietilä on sosiaaliantropologi, joka on tutkinut afrikkalaisia kulttuureja. Mielenkiintoisia Naisia! Tämä kirja pitää panna lukulistalle, ehdottomasti. Väestöliiton perhetoimintojen johtaja Heli Vaaranen kehuu kirjaa ihanaksi jouluherkuksi, jonka ahmii kuin parhaankin jouluaterian. Hän luonnehtii Järvistä uudeksi kirjailijatähdeksi.

Järvisen ja Pietilän mukaan nykyiset keski-ikäiset ovat kasvaneet maailmaan, jossa lähes kaikki tuntui olevan mahdollista. Mutta mikä on ”vapauden” hinta – uskaltaako sitä edes kysyä. Hyvä kysymys, sitähän hyvin harva tuntuu ainakaan julkisuudessa pohtivan. Nyt sooloillaan aikuisina naisina miettimättä onko oikeasti kivaa. Onko oikeasti kivaa kiikuttaa lapsi joka aamu kesken uniensa laitoshoitoon? Jos äideiltä aivan rehellista vastausta haluttaisin, niin se olisi ei. Eräät äidit kertovat sen vapaaehtoisesti, kuten Linda Lampenius: En voi viettää Olivian kanssa niin paljon aikaa kuin haluaisin. Se on kovaa. Särki sydäntäni jättää Olivia päiväkotiin. Matkalla yritin olla itkemättä ja ajattelin ”Rakas pieni enkeli, kaipaan Sinua niin”.

Näin se vaan menee kaikista emansipatorisista manipulointiopeista huolimatta. Hormonit vievät vallan äidin aivoissa. Jos he saisivat vapaasti päättää, he varmasti haluaisivat hoitaa pienet lapsensa itse. Jokaisesta uudesta äidistä näkee, kuinka huoli pienokaisesta tulee suoraan ydinjatkoksesta. Näin sen pitää ollakin, muuten emme olisi lajina näin pitkälle selvinneet. Ei siinä kysellä lupaa Anne Moilaselta eikä Simone de Beauvoirilta. Ja se huoli on aivan erilaista kuin tuoreella isällä, joka katselee tilannetta enemmän tai vähemmän ulkopuolisena, vaikka olisikin ”modernisti” mukana kaikessa arjessa.

Nykynaiset ovat pettyneet. Erityisesti he ovat Järvisen mukaan pettyneet tyhjiin aatteisiin – ja erityisen tyhjä on ollut feminismin aate. Se voi olla tyhjä, mutta silti se on yhtä vaarallinen kuin mikä tahansa totalitaristinen oppi. Jos maailma yksinkertaistetaan niin mustavalkoiseksi, että naisten menestymisen ongelmat ovat lähtöisin miesten harjoittamasta sorrosta, historiassa palataan taaksepäin. Kansankokonaisuus tiivistää asian näin: naiset ovat samankaltaisen propagandan kohteena kuin saksalainen nuori vuonna 1936, jolloin saksalaisten menestyksen ainoa este oli muka juutalaisten salaliitto.

Pullantuoksuinen äitiys – syntiäkö?

Kello on jo kohta puoliyö. Areenaan on vihdoin saatu ladatuksi Tastulan ohjelma. Oliko siellä kovakin vääntö vihaisten feministien kanssa? Seuraavassa siis Järvisen lausumia muutamin kommentein höystettynä. On tällä naaraalla sentään paljon enemmän ja viisaampaa sanottavaa kuin vaikkapa Sofi Oksasella – mutta näkyykö se mediahypetyksenä? Aika näyttää. Sinulla on kuukausi aikaa katsoa itse tämä tärkeä ohjelma.

  • Feministit ei itse ole kauheen tietoisia siitä, että se on loppujen lopuksi aika pienen naisten porukan asia, jota he ajavat.

Voivatko he olla tietämättä? Voivatko papit olla tietämättä, ettei jumalaa ole?

  • 80 -luvulla feministien ihannenainen oli miehen kaltainen ronski työihminen. 2010 ihannenainen on minkälainen tahansa, kunhan vain oikeuttaa tekemisensä sillä, että naisena minulla on oikeus vaatia kaikkea.

Feminismi vaatii oikeuksia ilman velvollisuuksia ja vastuuta. Mistä tällainen paratiisi löytyisi? Toinen samalla tavalla ajatteleva ryhmä on –  lapset.

  • Pissikset ovat feministien uhreja. Pissiksiä on varmaankin ollut aina.

Niin, heitä on ollut kymmeniä miljoonia vuosia. Mutta feminismin uhreja ovat myös kaikki muut naarasaivoiset naiset.

  • Äideillä ja lapsillakin pitäisi olla äänioikeus yhteiskunnallisessa keskustelussa. Eniten tasa-arvotaistelussa häviävät lapset. Köyhien lapsiperheiden määrä on kolminkertaistunut 90 -luvun laman jälkeen. Meillä on jopa julmempi luokkayhteiskunta kuin 60 -luvulla. Ennen oli vastuu heikommista, nyt kaikki vain haluavat turvata oman etunsa.
  • Ei sukupuoli ole enää este yhteiskunnassa edistymiselle. Luokkayhteiskunta on ehdottomasti suurempi rajoittava tekijä kuin sukupuoli.

Oivallinen havainto. Kun kaikki energia pannaan sukupuolten väliseen sotaan, luokkaerot saavat kasvaa kaikessa rauhassa. Siitä on naisille enemmän haittaa kuin sukupuolesta, mutta sitä ei kukaan halua sanoa ääneen – muut kuin Järvinen.

  • Jos helvettiin mennään, niin mennään siis iloisesti. Poikaystävät vaihtuivat ja reissasin reppu selässä ympäri maailmaa.

Hyvä periaate!

  • Pullantuoksuinen äitiys oli ehdottomasti hienointa, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. Se oli aivan hirveätä yliopistolla, koska siellä asiasta ei saanut puhua. Mulle sanottiin ihan suoraan, että patriarkaatti aiheuttaa halun naisessa niin, että tämä haluaa itse alistaa itsensä. Ainoa hieno asia sai olla työ. Jopa lapsista huolehtiminen leimattiin naisten alistamiseksi. Opetettiin, että ”jos mulla tulee vähänkin sellainen tunne, että mä haluaisin huolehtia jostain niin silloin mun on tiedostettava, että patriarkaatti on pilannut mun ajatteluni ja että se on väärää tietoisuutta, niin etten oikeasti halua huolehtia toisista”.

Eivätkös ne muutkin uskovaiset selitä, että Pyhien Kirjojen vastaiset ajatukset ovat paholaisen aikaansaannosta ja siten syntiä? Patriarkaatti = paholainen.

  • Äitimyytin purku on sinänsä saavutus, mutta feminismi rakentaa uusia normeja. Yksi on se, että äidin pitää viestittää lapsilleen rakastavansa työtään. ”Äidillä on niin ihana työ, että äiti rakastaa sitä”. Tämä aiheuttaa lapsissa häpeää. He häpeävät omaa olemassoloaan, kun ovat esteenä äidin urakehitykselle.

Onko se luonnonlaki (vai lajimme kehittymättömyyttä), että lapsia pitää kaikkina aikoina hallita häpeällä – sanat vain vaihtuvat? Äitimyyttiä muuten ei ole koskaan ollutkaan. Äitiyden erityisyys on pelkkää raakaa biologiaa ja täyttä totta. Patriarkaattinormi on paha, mutta feminisminormi on hyvä – näin alkeellista uskoa meille tuputetaan!

  • Psykoterapiaan tulee fiksuja ja koulutettuja ihmisiä. Naiset vertaavat itseään toisiin naisiin, ei miehiin. ”Miksi mä en kestä näitä paineita, vaikka muut naiset näyttävät kestävän?” Naisten elämä näyttää olevan riittämättömyyden tunnetta ja itkuisia iltoja ja naisen täydellisyyden tavoittelu kuormittaa parisuhdetta. Mies ihmettelee, miksi kaikkea pitää suorittaa.

Ahdistukseen ja riittämättömyyden tunteisiin auttaa vain testosteronihoito…

  • Ihmiset maksaa kuntosalikortista niin miksei sitten voi olla vaikka filosofin tai yhteiskuntatieteilijän vastaanottoa.

Mieluummin pitäisi olla biologin vastaanottoja.

  • En tiedä mihin traumojen penkomisella on tarkoitus pyrkiä. Kyllä se varmaan on itsetarkoitus. Lisäksi psyko-opeilla hämärretään yhteiskunnan eriarvoistumista. Ongelmat leimataan persoonallisuuden keskeneräisyydeksi. Olemassoleva onni jää huomaamatta epärealistisiin tavoitteisiin pyrittäessä.

Miesten on pakko pyrkiä mahdottomaan seksiä saadakseen, mutta mikä pakottaa naiset moiseen typeryyteen? Feminismikö? Halu olla uskonyhteisön jäsen?

  • Hienointa mitä vapaan naisen elämä on minulle tarjonnut on rakkaus, lapset ja perhe. Haluan kasvattaa tyttäristäni lämpimiä ja viisaita ja ymmärtäväisiä naisia, jotka kunnioittavat miehiä. Haluan korostaa perinteistä äidillisyyttä – vaikkei olisi omiakaan lapsia, naiset voisivat silti olla hoivaavia ja huolehtivia ja äidillisiä ja myötätuntoisia viisaita ihmisiä. Elämä jatkuu muissa ihmisissä.

Tähän ei paljon ole lisäämistä. Ohjelma päättyi todella viisaisiin loppusanoihin. Kuulisipa yhdeltäkin feministiltä jotain edes samalle hehtaarille mahtuvaa syvällisyyttä.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 20.12.2010.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: