PEEKABOO – AFRIKKAA LÄHELLÄSI

Afrikkafanitukseni sai alkunsa poikasena luetuista Tarzan -kirjoista. Joskus kirjoitettu sanakin voi siis vaikuttaa, jopa elämää mullistavasti. Varmaan muillakin apinoilla on vastaavia kokemuksia – voisi kuvitella, että vaikkapa Raamattu tai Koraani ovat ohjailleet monien maallista taivallusta.

Afrikan, siis sen Saharan eteläpuolisen, maaperälle astuminen on ainakin minulle ollut aina vaikuttava kokemus, koska jollakin ydinjatkostasolla siinä tuntee saapuvansa kotiin. Ehkä meillä on geeneissä vielä muistijälki lajin syntymäpaikasta, samanlainen kuin muuttolinnuilla, jotka osaavat takaisin syntymäluodolleen tai kolopuulleen. Olen kuullut muidenkin kertovan samanlaisista tuntemuksistaan.

Olemme häviäjien sukua

Kun tulemme Kampalan lentokentälle, saavumme siihen paratiisiin, josta vahvemmat apinaserkkumme meidät miljoonia vuosia sitten karkottivat, pois sademetsän turvasta vihamieliselle savannille. Olemme siis häviäjien jäkeläisiä. Joku valopää voisi sanoa, että onni lajillemme, sillä jouduimme kehittämään taitojamme ja osaamistamme, minkä seurauksena pääsimme maapallon valtiaiksi.

Vaikka tämä valta-asemakin on kyseenalainen, menestyksemme hehkutus se vasta kyseenalaista onkin. Kun katselee ihmiskunnan tilaa, luonnonvarojen tuhlausta ja maapallon myrkyttämistä, ei ole kaukana ajatus siitä, että  kokonaisuuden kannalta olisi ehkä ollut parempi, jos olisimme saaneet jäädä keskiafrikkalaisiin sademetsiin.

Valitettavasti Afrikkapuoli minussa ei ole päässyt paljonkaan ääneen tässä blogissa. Johtuu varmaan siitä, että olen ryhtynyt sammuttamaan riehuvia palopesäkkeitä – tosin hyvin tietäen, ettei näillä kirjoituksilla ole minkäänlaista yleistä muutosvoimaa. Ehkä ne kuitenkin antavat jotain ajattelemisen aihetta yksittäisille apinoille. Yksikin sellainen on kirjoittamisen arvoinen. Mutta korjataan tätä epäsuhtaa nyt edes tämän jutun voimin.

Kalelan kaikuja

Pitihän sitä käydä katsomassa. Taidenäyttelyä siis. Helsingin taidemuseon Tennispalatsissa on tammikuun 16 päivään saakka esillä eteläafrikkalaista nykytaidetta. Ja joo, kyllä osa teoksista menee sujuvasti ylitse keski-ikäisen heteromiehen ymmärryksen, mutta löytyy sieltä puhuttelevaa ja tajuttavaakin taidetta. Eikä näyttely rajoitu pelkästään Etelä-Afrikkaan, vaikka taiteilijat sieltä ovatkin. Nigeria on yksi vahvasti esillä oleva valtio.

Ja ei, ei sinne todellakaan kannata mennä paljaiden tissien toivossa, vaikka Taidemuseon lehden 2/2010 kansikuva saattaa niin erehdyttää luulemaan. Museon johtaja muuten on 40 -vuotias Janne Gallen-Kallela-Sirén, sen kuuluisan Akselin pojantyttärenpoika. Voisiko Suomessa parempia taidegeenejä toivoakaan? No voisi varmaan – esimerkki täydellisyydestä on Maria Lund. Jannen mielestä Taidemuseo on nyt ennakkoluuloton, rohkea ja impivaaralaisuutta vierastava taidelaitos. Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa? Jonkinlaista globalisaation edessä nöyristelyä?

Kansallisromantikkomme Akseli G-K kiinnostaa minua erityisesti kolmesta syystä. Ensinnäkin hänen taiteensa on loisteliasta ja ymmärrettävää. Toinen syy hänen fanittamiseensa on Kalela, jonka Akseli suunnitteli perheelleen taiteilija-ateljeeksi Ruoveden rannalle. Satun nimittäin olemaan myös hirsifani ja tervattu Kalela jos mikä on hirsitaiteen uljaimpia edustajia maassamme. Kolmetoista kirvesmiestä rakensi sitä vuoden päivät, 115 vuotta sitten.

Kolmanneksi, Akseli ymmärsi myös Afrikan päälle. Hän asui Keniassa parisen vuotta melko tarkalleen sata vuotta sitten. Kokemuksen sanotaan tuoneen hänen taiteeseensa kirkkaat ja valoisat värit sekä entistä ekspressiivisemmän muotokielen. 58 -vuotiaan Jan Blomstedtin kuluvana vuonna ilmestynyt romaani Unteni Afrikka kertoo Akselin sisäisestä Afrikasta, joka valaistui savanneilla koetun alkukantaisen huolettomuuden myötä. Akseli taisi tuntea hänkin sen muinaisen paratiisin kosketuksen:

Vasta päiväntasaajan seudulle saavuttuani palasi minun maalarinhimoni… Siellä viihdyin ensi hetkestä alkaen ja tuskin kului päivääkään, jolloin en olisi maalannut tahi piirtänyt… Minulle kävi, kuten useimmille retkeilijöille, jotka oikein ottavat tutustuakseen Afrikkaan, jouduin sen lumoihin.

Akseli saneli itsekin kirjan seikkailuistaan. Tämä Afrikka-kirja on osaltaan todiste taiteilijansa hyvistä geeneistä. Kerronta on loisteliasta – se tuli hienosti todistetuksi myös viime yönä, kun Esko Salervo luki kirjaa kuuden tunnin ajan yhteen pötköön radio Puheessa. Taas tuli niin armoton kaipuu tuonne päiväntasaajan seudulle, jossa Akseli Jorma -poikansa mukaan vietti elämänsä onnellisimpia hetkiä. Afrikka -kirjan sanoin Kahara -vuorella vietettyjen aamujen jälkeen saa vaikka kuolemakin tulla.

Tietysti kirja ilmentää aikaansa. Silloin oli vielä normaalia puhua neekereistä ja vanhoista akoista. Olemmeko nyt onnellisempia, kun tällaiset ilmaisut on siivottu näkymättömiin? Eurooppaa Akseli luonnehtii kuitenkin täydellisen modernisti, kuin olisi tulevaa ennakoinut:

Eurooppa, kuluneena ja uponneena taitojensa ja tietojensa homehtuneeseen, kuolleeseen mereen pienten turhamaisten velvollisuuksien pakkokuolaimiin kiinnitettynä, rakas, vanha ja kodikas Eurooppa häämötteli edessäni kuin unohdettu hauta, johon valju ja kylmä aurinko luo haaleata valoansa.

Luonto puuttuu

Ei sinne Tennispalatsiin kannata myöskään luontokuvien näkemisen toivossa mennä. Hieman yllätyin ja ehkä petyinkin siihen, ettei nykytaide näytä lainkaan tiedostavan afrikkalaisen luonnon vahvuutta. Onneksi näyttelyaulasta löytyi myytävää kirjallisuutta ja sieltä bongasin aivan mahtavan opuksen A Shadow Falls. Sen mustavalkokuvat räjäyttävät tajunnan. Se on täynnään 44 -vuotiaan Nick Brandtin hämmästyttäviä otoksia. Hän pyrkii visuaalisella runoudella tallentamaan villin luonnon ja villieläinten viimeisen testamentin ennen kuin ne ihmiskäden kautta häviävät maan päältä. Luulin tietäväni jotain Afrikasta ja luontokuvauksesta, mutta tämä kirja tuli kyllä aivan puskan takaa.

Lontoossa syntynyt Brandt teki musiikkivideoita muun muassa Michael Jacksonille. Niissä ympyröissä hän pääsi käymään Itä-Afrikassa vuonna 1995 – ja rakastui hänkin tähän muinaiseen onnelaamme. Loppu on legendaa. Noita kuvia kannattaa käydä ihailemassa vaikka hänen kotisivuillaan. Elämyksen laadun takaa viimeistään se, että Tennispalatsin lipputiskillä palvellut erittäin viehättävä nuori naaras kertoi hänkin ihastuneensa Nickin töihin ja ostaneensa kirjan itselleen. Hinta ei ole paha (28 euroa) tämänkokoisesta (39×31 cm) laatuteoksesta.

Näyttelyn nimi kuulostaa idioottimaiselta. Peekaboo. Ja kun sen yhdistää näyttelyn tunnuskuvaan, niin tavallinen apina on ihmeissään. Kuva on yksi ruutu valkoihoisen 42 -vuotiaan Anton Kannemeyerin piirtämästä sarjakuvasta. Siinä puskasta kuikuileva musta mies säikyttelee valkoista siirtomaaherraa. No se lienee sitä nykytaidetta, jonka sisäistämiseen tarvitaan jotain peruskoulua laajempaa kontekstisivistystä.

Pieter ja Jane

Kovasti Wikipediankin maailmankuva näyttää rajoittuvan länsimaisen kulttuurin mainostamiseen. Edes eglanninkielinen versio ei tunne kahta Etelä-Afrikan kuuluisimpiin kuuluvaa taiteilijaa, ei sen paremmin 51 -vuotiasta Jane Alexanderia kuin 34 -vuotiasta Pieter Hugoakaan. Molemmat ovat mukana Peekaboossa ja edustavat melkeinpä ääripäitä siinä, mikä upposi apina-aivoihini.

Jane muistuttaa tietysti heti Tarzanista, mutta siihen se flirttailu sitten jääkin. Jane on installaatiotaiteilija. Näyttelyssä hänen eläin-ihmishybridinsä keekoilevat mitä erilaisimmissa tilanteissa, esimerkiksi kaltereiden takana. Ovathan ne näyttäviä, mutta eivät ne minua puhutelleet. Kai minulla on vääränlaiset aivosolut tämänsorttiseen – Jane sentään on kuvataiteen professori ja Butcher Boys -teoksensa ansiosta EA:n tunnetuimpia taiteilijoita. Vian täytyy siis olla minussa eikä hänessä. Olisi sanoman pitänyt mennä perille siksikin, että teokset hänen mukaansa kertovat siitä, kuinka ihmiseläimet ja muut eläimet noudattavat tiettyjä yhteisiä ja synnynnäisiä käyttäytymismalleja. Jane näyttää siis ymmärtävän biologian päälle, toisin kuin useimmat muut taiteilijat.

Hugon törkeän suuret valokuvat sen sijaan menivät kaaliin ihan sujuvasti. Helsingissä on esillä kaksi kuvakokonaisuutta, Nollywood ja The Hyena and Other Men. Molemmat sarjat ovat melkoisen uskomattomia. Ne ja paljon muuta löytyy myös Pieterin kotisivuilta. Näyttelyn kuvat ovat Nigeriasta. Nollywood -termi apinoi Hollywoodia, sillä Nigeria on Afrikan filmiteollisuuden mekka – ja tuottaa vuosittain Bollywoodin jälkeen maailman toiseksi eniten elokuvia. Jostakin syystä et ehkä sattunut sitä tietämään? Nigeriasta kun meille kerrotaan pelkästään ikäviä uutisia. Ehkä olisi edes monikulttuurisuuden vuoksi syytä tarjota suomalaisille afrikkalaistakin elokuvaa?

Jos tissien takia ei näyttelyyn kannattanutkaan mennä, niin naisille (ja homoille tietty) saattaa olla elähdyttävä näkymä tarjolla. Hugon Musta on melko suuri.

Hyeena ja muita miehiä

Onko hyeena mielestäsi viehättävä ja suloinen pikku otus? Tekisikö mielesi rapsuttaa sitä korvan takaa? Vai onko se eläininhokkisi numero yksi, pahanhajuinen ja yököttävä, lapsia ja ruumiita mahansa täytteeksi ryöstelevä lurjus? Vai olisivatko kertomukset ihmishyeenoista oikeasti totta? Jos asuisit Koillis-Nigeriassa, uskoisit varmaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Bornu -kansan kieleen kuuluu vielä nykyään sana bultungin. Se tarkoittaa muutun hyeenaksi.

Jostakin syystä vain miehet kesyttävät hyeenoja. Siksi kai ihmishyeenatkin ovat miehiä – tai siksi, että paha on evoluution ansiosta helpommin sälytettävissä uroksen kuin naaraan taakaksi. Hyeenat pyydystetään luonnosta koirien avulla. Kuukaudessa tai kahdessa niistä saadaan yrttien, henkien ja nuijien avulla kesyjä näyttelykapistuksia.

Hyeenamiehet ovat sukua keskenään, taitonsa edustaa sukupolvien jatkumoa. He kiertelevät pitkin Nigeriaa hyeenojen, paviaanien ja käärmeiden kanssa – elääkseen. He ovat eräänlaisia sirkusesiintyjiä, joiden ilmestyminen katukuvaan aiheuttaa automaattisesti tungoksen ja liikennekaaoksen. Heitä Pieter Hugo on kuvannut.

Sanotaan, että kesytetty hyeena on uskollinen ja rakastava otus. Niinpä yhdessä kuvassa kuusivuotias tyttö kaulailee petoa hellästi. Silti jokaisella hyeenamiehellä on ruumis täynnä arpia yhteenotoista suojattiensa kanssa, kuten toimittaja Adetokunbo Abiola kertoo. Siksikö heillä kaikilla on kuvissa jonkinlainen paita päällään? Sillä voisihan kuvitella, että musta mies olisi parhaimmillaan esitellessään kaunista ihoa paljaaltaan. Mikä miehetkin tällaiseen peittelyyn manipuloi – ilmastossa, jossa vaatteita ei lämmön vuoksi tarvita?

Hugon hyeenamieskuvat ovat ehdottomasti Peekaboon parasta antia. Jos haluat nähdä jotain ristiriitaista ja alkukantaista, käy katsomassa. Esimakua löytyy netistä ja tietysti aiheesta on tehty kirjakin. Pieter haluaa ilmentää kuvillaan kaksijakoisuutta, joka ilmiöön liittyy. Siinä yhdistyy moderni ja villi Afrikka. Hyeenamiesten suhde eläimiin on välillä jumaloiva ja rakastava, välillä julma ja raaka.

Kuvat ovat aiheuttaneet shokin länsimaisissa eläinsuojelujärjestöissä, joiden mielestä villieläinten vangitseminen on tuomittavaa. Pieter ihmettelee, miksei meitä hyvinvoivia apinoita kiinnosta kysyä, miksi nämä miehet ovat pakotettuja moiseen elossa pysyäkseen. Miksi heidät on tungettu taloudelliseen ahdinkoon? Miksi sekasorto on mahdollista Nigeriassa, maailman kuudenneksi suurimmassa öljynviejävaltiossa?

Niinpä. Tasa-arvon nimissä voisi ihmetellä, miksei kukaan ole huolissaan hyeenamiehistä. Jopa hyeenat ovat länsimaisten psykososialistien mielestä miehiä arvokkaampia. Mutta jos olisi kyse hyeenanaisista, olisit kuullut heistä ja heidän uhriudestaan jo moneen kertaan ennen tätä juttua.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 27.12.2010.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: