SAAMAMIES JUHANI AHO

Tänään oli kummallinen päivä. Apinapolulle lähtiessä lajitovereita näkyi enemmän kuin koskaan. Joka puolella tuntui pyörivän eri-ikäisiä apinoita koirien ja lastenvaunujen seassa. Häkellyin niin, etten ymmärtänyt heitä edes laskea, mutta pitkälti toistakymmentä arvelen. Puolen tunnin kuluttua samoilla sijoilla leikki vain kaksi urospentua, mäkeä olivat pulkalla laskemassa.

Aivan erityinen vuosi päättyi noin viikko sitten sitten. Tavallisen normiapinan aivoituksiin se ei silti tainnut kovin syvällisesti porautua. Monelle ehkäpä ainoa kosketus juhlavuoteen on ollut radiosarja Välskärin kertomuksia, josta olemme Esko Salervon loistavalla luentataidolla saaneet nauttia koko viime vuoden. Areenassa on kuunneltavana jo 272. osa. Teoksen suomensi aikoinaan suurmiehemme Juhani Aho, joka sukuineen on jäänyt ansioitaan vähemmälle huomiolle maamme arkipäivän historiassa. Peter von Bagh yritti nostaa sitä esille upeassa dokumentissaan Lastuja – Taiteilijasuvun tarina. Valitettavasti sitä ei netistä löydy.

Vuotta 2011 juhlittiin siksi, että Juhani Aho syntyi Johannes Brofeldtin nimellä Lapinlahdella syyskuun yhdestoista päivä vuonna 1861 eli 150 vuotta sitten. Ensiparkaisu kuultiin enteellisesti Onkiveden äärellä sijainneesta Väärnin pappilan rantasaunasta – ongesta kun oli tuleva Juhanin elämän ehkäpä rakkain asia. Kuluneena vuonna sattui tulemaan kuluneeksi myös 90 vuoden tasaluku Ahon kuolemasta, joka sattui kahdeksanneksi elokuuta 1921.

Juhani Aho oli ensimmäinen apina, jolle itsenäinen Suomi kustansi valtiolliset hautajaiset. Ei se tapahtunut turhan päiten, sillä Aholla oli ollut oma osuutensa suomalaisen itsenäisyysaatteen viljelyssä, minkä lisäksi hän oli jo eläessään arvostettu kansalliskirjailija ja ensimmäinen suomalainen, joka pystyi elättämään itsensä ja perheensä kirjoittamisella. Saavutuksensa osoittavat, kuinka hyvät geenit hänellä on täytynyt olla. Ja kuin oppikirjan mukaan menee alfauroksen tie: pääteos (Rautatie) syntyy alle kolmekymppisenä, kuten useimmilla muillakin suurmiehillä. Paras todiste alfageeneistä lienee kuitenkin se, ettei hänen tarvinnut pinnistellä naisseuraa saadakseen.

Aho halusi tulla haudatuksi lapsuutensa maisemiin Iisalmeen. Vaatimuksena oli, että hautapaikalta oli näkymä lapsuuden onkipaikoille Koljonvirralla. Arkkuun hän pyysi mukaansa rakkaimman perhovapansa, lohikelat sekä puurasiaan kätketyt perhonsa – ja minulla on kunnia tuntea apinoita, jotka yhä edelleen vievät perhoja Ahon haudalle!

Melkein Nobel

Kirjailijana Aho oli poikkeuksellisen tuottelias. Kootut teoksensa käsittävät lähes 7000 sivua, minkä lisäksi muita kirjoitelmia kertyi tuhansia sivuja ja kirjeenvaihtoakin parituhatta liuskaa – enemmän kuin muiden aikalaiskirjailijoiden kirjeitä yhteensä, siitäkin huolimatta, että vaimo Venny poltti osan kirjeistä ennen kuolemaansa.

Mahtava 40 -vuotinen kirjallinen ura ehti syntyä siitä huolimatta, että Ahosta oli moneen muuhunkin kuin kynänvarteen. Hän oli paitsi kansanmies, myös kansainvälinen taiteilija, joka vaikutti yhteiskunnallisesti muun muassa toimimalla monien lehtien toimittajana tai avustajana. Hän kuului muun muassa Päivälehden perustajiin. Salanimellä hän jopa tuki kagaaleja eli venäläistämistoimia vastustavaa maanalaisjärjestöä kirjoittamalla näille tekstejä. Erityisesti Aholla oli aikaa luontoaktiviteeteille, mikä näkyi hänen harrastuksissaan, jotka nekin laajentuivat yhdistystoiminnaksi. Aho oli perustamassa muun muassa Suomen Urheilukalastajain Liittoa (1919) ja Kuopion pursiyhdistystä (1899).

Purjehdusinto kukoisti Ahon toimiessa Savo -lehden päätoimittajana. Hän oli huomannut  purjehtimisen kaikin puolin kannattavaksi harrastukseksi, sillä kerrotaan sluuppi ”Savon” kyydissä nähdyn myös naiskauneutta, kun Aho veljineen kyyditsi paikallisia neitosia retkille läheisiin saariin…

Vuonna 1893 Aho suoritti vaimoineen koko Saimaan kattavan mainospurjehduksen Lauritsalasta Iisalmeen. Siinä markkinoitin Suomen sisävesimatkailua ja uutta nostokölivenemallia. Matkan rekonstruktio piti suorittaa viime kesänä Saimaan Purret –perinneyhdistyksen rakentamalla näköisveneellä. Hjallis Harkimo littyy veneen historiaan ja hänen oli määrä osallistua purjehdukseen. En vain ole huomannut mediassa minkäänlaista hehkutusta asiasta, joten minulle jäi epäselväksi, tehtiinkö tätä perinnepurjehdusta ylipäätään lainkaan.

Aho oli kuollessaan vasta 59 -vuotias. Kuolema tuli liian varhain koko Suomeakin ajatellen, sillä Aho oli jo yltänyt Nobel- ehdokkaaksi. Jos hän olisi elänyt pidempään, suomalaisilla olisi nyt melko varmasti yksi Nobel -palkinto enemmän. Onneksi Aho sentään ehti saada runsaasti tunnustusta elinaikanaan. Hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke jo vuonna 1906 eli samana vuonna, jolloin Aho hurmaantui Huopanakosken mullosista ja menetti sydämensä perhokalastukselle. Seuraavana vuonna Aholle myönnettiin Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvo. Paria vuotta ennen kuolemaansa hänelle tarjottiin professorin arvoa, mutta tästä kunniasta Aho kieltäytyi – vanhemmiten hän halusi entistä enemmän samaistua tavalliseen kansaan. Ainakin kaksi patsastakin miehestä löytyy, toinen Helsingistä ja toinen Iisalmesta.

Onnellinen mies

Kaikkihan tietävät, ainakin kaikki miehet tietävät, mikä on onnellinen mies. Sen on meille määritellyt Arto Paasilinna kuulussa romaanissaan. Onnellisella miehellä on kaksi vaimoa. Ja Juhani Aholla oli.

Minä olen kyllä ollut onnellisempi, saanut enemmän sinulta ja elämältä kuin olisin ansainnut, muotoilee Juhani viralliselle vaimolleen kiitollisuuttaan siitä, että sai nauttia kolmattakymmentä vuotta kahden naisen palveluista. Aho tapasi vaimonsa laivaretkellä Kuopiossa. Venny Soldan oli Suomen rahapajan johtajan ja hänen saksalaissyntyisen vaimonsa Marien tytär. Ahon kerrotaan rakastuneen boheemiin taiteilijanaiseen, jota Minna Canth kuvaili älykkääksi, mutta ei hän ole kaunis eikä nuori ja käy sitä paitse jotenkin huolimattomasti puettuna.

Vennyn sanotaan piilotelleen Juhanilta nuorempaa ja kauniimpaa sisartaan Tillyä, jota hän ei esitellyt tulevalle miehelleen ennen häitä, koska pelkäsi Juhanin valitsevan ”väärin”. Ehkei pelkonsa ollut turha, sillä muutaman vuoden viiveellä Juhani ja Tilly päätyivät kuitenkin samaan sänkyyn. Venny ei halunnut erota ja Juhani halusi pitää molemmat naiset, joiden kummankin kanssa hänellä kohta oli lapsia; Vennyn kanssa kaksi ja Tillyn kanssa yksi poika. Pojat olivat kuin yhtä suurta perhettä ja heistä tuli myöhemmin taiteilijoita – ei mikään ihme sinänsä. Tillyn poika Björn ja Vennyn poika Heikki perustivat 1920 -luvulla Filmaustoimisto Aho & Soldanin, joka tallensi valokuviin ja filmille suomalaisuutta aivan uudella tavalla aina 1960 -luvun alkuun saakka. Veljeksiä pidetään suomalaisen dokumenttituotannon pioneereina ja heidän tuotantonsa on varsin mittava. Suvun kuvataiteellista perintöä jatkoi Heikin tytär, valokuvaaja Claire Aho, joka hänkin ylsi kansainväliseen maineeseen.

Historia on kohdellut Ahon ”vaimoja” varsin eriarvoisesti. Uranainen Venny on saanut arvostusta, hehkutusta ja ymmärrystä, kun taas Tilly on jäänyt varjoon ja lähes unohdettu. Taustalla lienee naisliikkeen tapa arvostaa miehistä elämäntapaa ja mitätöidä perheen tai lasten hyväksi tehty työ. Tilly, paitsi että auttoi sisartaan taloudenpidossa, piti myös omaa lastenhoitokotia ja toimi myöhemmin Kauniaisten lastenhoito-opiston johtajana. Ero näkyy jopa hautapaikassa. Venny on haudattu Soldanien sukuhautaan Helsingissä, Tilly naimattoman sisarensa viereen Tammisaaressa.

Ahon onnellisuutta saattoikin rasittaa Vennyn feminismi. Venny kuului Naisasialiitto Unionin perustajiin ja painosti jopa Juhanin liittymään seuran jäseneksi! Venny ei epäillyt käyttää hyväkseen Juhanin herkistynyttä omaatuntoa, kun tämä tunsi olevansa Vennylle kiitollisuudenvelassa Tilly -suhteesta. Historialähteiden valossa Ahon nöyryys oli kuitenkin turhaa, sillä ei Vennykään mikään ihannevaimo ollut. Varsin selvänä voidaan pitää sitä, että Vennyllä oli miestyypin aivot. Hänet kuvaillaan uskalikoksi ja lujaluontoiseksi, hän poltti piippua ja hänen sanotaan ensimmäisenä suomalaisnaisena käyttäneen housuja. Hän ei näyttänyt tunteitaan ja piti hellyydenosoituksia sentimentaalisena huuhaana yrittäen opettaa jopa Juhanin viileille tavoilleen. Onneksi hän ei tässä onnistunut, sillä se olisi samalla merkinnyt kirjailijan luomisvoiman katoamista.  Tillyssä Aho sitten löysi vaimonsa täydellisen vastakohdan – tunteellisen, empaatisen ja elämäniloisen Naisen.

Vuonna 2003 nähty TV-dramatisointi Venny paljasti Sara Paavolaisen rintojen lisäksi Vennyn  homoseksuaalinen puolen, mikä toki sopii hyvin hänestä muotoutuneeseen henkilökuvaan. Ja ellei hän aivan puhdaslinjainen lesbo olisikaan ollut, niin vähintään biseksuaali. Claire Aho pahastui isoäitinsä esittämistä lesbona, mutta kuinka todennäköistä muka olisi, että tunteitaan muutenkin piilotteleva isoäiti olisi paljastanut naissuhteensa teini-ikäiselle lapsenlapselleen?

Samanlainen musta aukko historiankirjoittajilla on ollut heidän kuvatessaan Juhani Ahon ja Elisabeth Järnefeltin suhdetta. Heidän mukaansa nuoren ylioppilaan ja nelikymppisen kuvernöörin puolison suhde ei koskaan saavuttanut täyttymystään – ikään kuin noina aikoina olisi ollut mahdollista jättää pienintäkään vihjettä ”sopimattomasta” seksistä. Siitä huolimatta fennomaanista kirjallista salonkia kotonaan nuorille opiskelijoille pitänyt Elisabeth joutui paheksunnan kohteeksi. Pyyhkeitä tuli niin kirkon kuin naisliikkeenkin taholta. Kuopion piispa Gustaf Johansson kirjoittaa, kuinka turmiollista rouva Järnefeltin ja Juhani Ahon oleilu Kuopiossa on. En tahdo laajemmalta nyt selittää, kun en ole tahtonut tätä raskasta kauheaa asiaa kenellekään puhua… mutta hänen seurustelemisensa nuorten poikien kanssa ja hänen siveellinen kantansa loukkaa syystä ja on myrkkyä paikkakunnalla.

Aho oli ollut hyvää pataa myös nelissäkymmenissä seilanneen Minna Canthin kanssa ja oli usein nähty vieras Kanttilassa. Aho kuitenkin koki Minnan levittäneen juoruja hänestä ja Elisabethista – oliko Minna mustasukkainen vai toimiko hän vain aatteen palosta? Kun Aho sitten tölväisi Savo -lehteensä emansipaationaisille naureskelevan kirjoituksen Hyvä päivä – kirvesvarsi, Minnalta paloi pinna. Hänellä ei ollut huumorintajua – kuten ei feministeillä ylipäätään – ja hän kirjoitti Juhanille kirjeen, jossa ilmoitti ystävyyden loppuneen. Olemme siis tästä lähtein vieraat toisillemme. Tahdoin sen sanoa, ettei tavatessa erehdyksiä syntyisi. Kului reilu viikko, ja Aho latoi täyslaidallisen feministejä vastaan pakinassaan Juorun jumalatar.

Nämä Ahon kirjoitukset sisältävät ikiaikaisia totuuksia feminismistä. Hän muun muassa ihmettelee, kuinka emansipaationaisilla on oikeus paheksua miehiä, jos nämä uskaltavat jotain naisista sanoa, mutta eivät he kuitenkaan katso itselleen sopimattomaksi lausua miehistä sanoja, jotka monessa kohden ovat aivan rivouden rajalla… ihan tipahtamaisillaan. Tai näin: maailman alusta ovat he olleet ja hamaan maailman loppuun he tulevat olemaan. Heidän valtansa on suuri ja heillä on suuri joukko enkeliä palveluksessaan. Mutta kun he tämän lukevat, niin he vimmastuvat.

Suhde Elisabethiin ei ollut pelkkää auringonpaistetta, sillä rouva oli mustasukkainen. Elisabeth jopa vaati, että hänen on oltava ainoa nainen Juhanin elämässä. Nuorella miehellä naisia kuitenkin riitti ja kahden neitosen, Ireene Walleniuksen sekä Minna Nikanderin, kanssa Juhani ehti kihlojakin vaihtaa. Hän halusi kuitenkin suhteilleen Elisabethin siunauksen. Hyväksyntää ei tippunut, sillä Elisabeth oli järkyttynyt moisista suhteista. Niinpä kihlaukset purkautuivat. Sen paremmin ei käynyt Juhanin rakkaudelle Elisabethin tytärtä Ainoa kohtaan. Aho lähti Pariisiin nuolemaan haavojaan ja kirjoitti Montmartren kukkulalla asuen romaanin Yksin, jossa hän purkaa kaipuutaan Ainoon. Pariisiin kiiri tieto Ainon kihloista Jean Sibeliuksen kanssa. Niinpä romaanihenkilö pistääkin elämän risaiseksi. Teoksen paheksutussa loppukohtauksessa hän löytää jouluaattona ilotytön legendaarisesta Moulin Rouge -kabareesta ja viettää jouluyön tämän kanssa. Ahon taitava kuvaus nosti Suomessa paheksunnan aallon. Kirjaa haukuttiin siveettömäksi ja pornografiseksi – nykylukijan on siitä mahdoton löytää kumpaakaan.

Onneksi Aho löysi Pariisista lohduttajia, joista ainakin yhden, Louise Gerardin nimi on jäänyt elämään. Ainahan niitä naaraita alfauroksilla riittää, ei kai tähän voi muuta sanoa. Mielenkiintoista on kuitenkin havaita, että suurmiehet kaatavat ihailijoita vielä kuolemansa jälkeenkin. Jokin heidän persoonassaan on ikuista. Ei ole yksi eikä kaksi naista, joiden olen huomannut, netissä tai luonnossa, jääneen Juhanin koukkuun.

Kansalliskalastaja

Jos ei ollut kalastus Juhani Ahon rakkain harrastus, niin ainakin toiseksi rakkain heti naisseuran jälkeen. Kalastukselle, kaloille, kalastusvälineille ja kalapaikoille (varsinkin Huopanankoskelle) sepitettyjen rakkaudentunnustusten voidaan kuvitella kallistavan vaakaa jopa kalastuksen puoleen. Ei liene ihme, että Aho aloitti kirjallisen uransakin runoilemalla kahdesta itselleen läheisestä asiasta: kalastuksesta ja naisista. Aho kirjoitti itse olevansa sisimmässään enemmän kalamies kuin kirjamies. Ensimmäisen ongen saaminen oli hänellä muistissa kuin eilinen päivä, mutta ensimmäisen aakkosen piirtämisestä mestarin mieleen ei ollut jäänyt minkäänlaista mielikuvaa.

Nuorukaiselle onkireissut kävivät myös hyvästä verukkeesta, kun tytöt rupesivat kiinnostamaan. Perheen asuessa Vieremällä Juhani ihastui vastarannan talon Anni -piikaan ja asettui ongelle ruohikkoon päästäkseen tytön kanssa juttelemaan. Eipä aikaakaan, kun onkipoika oli saanut luvan saapua Annin aittaan lauantai-iltana. Juhani rakastui päätä pahkaa ja olisi halunnut Anninsa naida ja koulunkäynninkin lopettaa. Elämä kuitenkin kulki toisia latuja, kuten lastu Kesäinen unelma kertoo.

Isän poikaselleen tekemä onki puhalsi synnynnäiseen pyyntivaistoon kipinän, joka kesti läpi elämän ja tuotti aiheen moneen kirjalliseenkin mestarinäytteeseen. Aho kalasti kaikkialla, missä sattui asumaan. Nuorikkonsa ja palveluväkensä hän piti jopa hengissä kalastamalla haukia Porkkalan vuosina. Tvärminnen kesäpaikassa kalastettiin verkoilla, pitkälläsiimalla ja virvelillä. Tuusulanjärvellä hän ei muiden tapaan kalastanut rysillä, vaan uistelemalla. Ahojen muutettua järven rantamille heidän ympärilleen syntyi nopeasti kuuluisa Tuusulanjärven taiteilijayhteisö.

On vallan kummallista, että eräät Ahon elämäkertoja kirjoittaneet ovat sivuuttaneet kalastuksen lähes tyystin. Sitä voidaan pitää jonkinlaisena kulttuurifasismina, jonka mukaan vain kulttuuri ja kirjallisuus on tärkeää – vaikka kalastus (ja metsästys, jota Aho sitäkin hieman yritti nuoruudessaan harrastaa) on vielä tärkeämpää ja vielä enemmän ihmislajin kehitykseen kuuluvaa, jopa ihmislajin hengissä pitänyt voima. Miksi meillä on kansalliskirjailijoita, mutta ei kansalliskalastajia? Mietipä sitä.

Kovasti hehkutettu tai ainakin mainostettu Panu Rajalan tuore Aho -kirja Naisten mies ja aatteiden sortuu sekin tähän kalastuksen mitätöintiin. On kirjassa yksi luku kalastus -otsikolla, mutta siinäkin kalastus on sivuosassa. Rajala jopa luonnehtii kalastusta ikämiehen viimeiseksi keinoksi hankkia eroottista jännitystä. Ikään kuin Rajala ei ymmärtäisi kalastuksen merkitystä Ahon elämässä, ikään kuin se tulisi jostain tyhjästä viimeisiä vuosia sulostuttamaan. Tällaista mokaa voidaan pitää elämäkertaa kirjoittavan apinan kardinaalivirheenä. Mutta ehkä Rajala kirjoittaakin vain itsestään?

Kalastus oli Aholle enemmän kuin kalastusta. Se oli elämäntapa ja maailmankaikkeus. Se opetti nöyryyttä ja luonnon kunnioitusta, pakotti pohtimaan tappamisen etiikkaa ja luonnonvarojen riittävyyttä sekä toi kosketuksen tavalliseen kansaan, kansainvälisiä vaikutteita ja korvaamattomia ihmissuhteita. Elämänsä 15 viimeistä vuotta Aho pyhitti Huopanankoskelle, perhokalastukselle, mullosten sielunelämälle ja kalastuspolitiikalle. Kaksi kertaa vuodessa hän matkusti moneksi viikoksi Huopanalle kalastamaan ja nauttimaan luonnosta sekä ihmisistä – useimmiten ilman perhettään. Hän piti tarkkaa kirjaa kalastuksestaan, joten tiedämme hänen viettäneen Huopanalla 432 vuorokautta ja saaneen keskimärin kuusi kalaa päivässä. Kaksikiloisia tai suurempia ”lohia” tuli niitäkin keskimäärin 0.8 joka päivä – saaliita, joista nykykalastaja voi vain haaveilla.

Muukin aika vuodesta tahtoi kulua kalojen merkeissä. Aho taisteli kalastusvirkamiesten ja uittajien kanssa, kommentoi kalastusasetusta, opetteli englannin kielen voidakseen lukea maailman parhaita kalastuskirjoja alkuperäiskielellä, oli perustamassa urheilukalastajien ensimmäistä järjestöä Pohjoismaissa, selaili englantilaisia kalastuskuvastoja ja tilasi postimyynnistä välineitä omilla mitoillaan ja omilla perhomalleillaan. Hän hoiteli Huopanalle kalanviljelylaitoksen ja yritti parantaa kalastuskulttuuria haaveillen urheilukalastuksen asiallisesta järjestämisestä Suomen – ja Karjalan – koskivesillä. Aho ehti jo aloittaa urheilukalastajan käsikirjan kirjoittamisen, mutta kuolema ehti väliin. Kirjan saattoi valmiiksi kalastushallituksen asessori William Wallenius.

Aho oli jo tuolloin huolissaan ympäristön tilasta. Ystävänsä taimenen kokemaa alamäkeä hän ei sentään osannut aavistaa. Tällä hetkellä taimen löytyy jo erittäin uhanalaisten eläinten listalta. Eivät ole toteutuneet kansalliskalastajamme toiveet: Vaikka tätä nykyä olisikin niin, että tukkiedut ovat kalastusetuja suuremmat, niin ei aina tarvitse tulla niin olemaan. Kalastuselinkeinomme voi käydä loistavaa tulevaisuutta kohti, jos sen edellytyksiä ei turmella… Tämä maa olisi varmaan monine koskineen hienommankin urheilukalastajan paratiisi, jos urheilukalastusta täällä harrastettaisiin yleisemmin ja koskemme ja virtamme saatettaisiin parempaan kuntoon ja hoitoon, kuin missä ne nyt ovat.

Juhlan kunniaksi

Ahon 150 -vuotisjuhlaa varten oli koottu näyttävä tapahtumakooste, josta on paljolti kiittäminen Claire Ahon Tukholmassa asuvaa poikaa Jussi Brofeldtiä. Juhlavuoden kunniaksi on julkaistu tietysti myös – kirjoja. Ainakin nämä viisi pitäisi löytyä kirjastoista ja kaupoista:

Juhani Aho. Vastakohtien tasapainoa.

Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan kirja on oppikirja. Siinä Ahon tuotannosta nostetaan esiin näkökulmia, jotka puhuttelevat lukijaa vielä 2000 -luvulla ja ansaitsevat siten huomiota – kirjoittajien mielestä. Heihin teki erityisen vaikutuksen Ahon tavaton ahkeruus, jatkuva kyky uudistua sekä rohkeus ja vastuuntunto. Historian murroksessa rauhan mies joutui myös ottamaan kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin. Kirjassa on hieno kuvitus sujuva teksti, kuten oppikirjaan kuuluukin. Heti alussa opimme, että Juhania kutsuttiin kotona Hanneksi.

Juhani Ahon Kuopio 1872-1903.

Outi Vuorikari on tehnyt kulttuurikävelyoppaan turisteille ja kalakukkokaupungin asukkaille paikoista ja ihmisistä, joita Aho kohtasi Kuopion vuosinaan ja jotka yhä muistuttavat kaupungin historiassa vaikuttaneesta alfauroksesta. Kuulostaa hauskalta idealta. Toivottavasti sieltä löytyy jotain Ahon purjehdusharrastuksesta ja ehkäpä jotain Kallavedellä harjoittamastaan kalastuksestakin.

Pariisista Iisalmeen, kansainvälinen ja kansallinen Juhani Aho.

Jyrki Nummi, Riikka Rossi ja Saija Isomaa ovat tohtorisvoimin toimittaneet akateemisen artikkeli- ja esseekokoelman, jossa tarkastellaan ”Ahon kirjailijakuvaa ja tuotantoa kansallisten ja kansainvälisten aatteiden ja lajien solmukohtana”. Yes, voisiko sitä enää selvemmin sanoa? Arvelen, ettei laji tässä kuitenkaan mitään kalalajia tarkoita. Kirjassa luvataan paljastaa uutta tietoa Ahon ystäville, kirjallisuuden opiskelijoille, opettajille ja tutkijoille – siis meille kaikille!

Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide.

Joidenkin kirjailijoiden kirjat myyvät paremmin kuin toisten ja niitä mainostetaan enemmän kuin muita. Onko Panu Rajala mies, jota tulevaisuudessa muistellaan alfauroksena? On kirjalla ainakin taitavasti pohdittu nimi ja ammattimaisesti taiteiltu kansi, paras tässä joukossa. Tähän WSOY:llä sentään on rahaa riittänyt. Rajala osaa kirjoittaa, mutta ei tässä mitään uutta ole. Ja miksi kummassa hän on tehnyt päätöksen, ettei Ahon lapsuus kiinnosta ketään?

Kansalliskirjailija Juhani Aho.

Matti Turtola ja Tarja Lappalainen ovat kirjoittaneet Ahon elämästä kirjan, jossa muistetaan myös kalastus. Mutta kuinka ihmeessä kirjalle on onnistuttu keksimään näin järkyttävän pliisu nimi? Ja eikö kustantajalla ole varaa graafiseen suunnittelijaan? Kansi on harrastelijatasoa, jos sitäkään. Kanteen on lisäksi sattunut sama kuva kuin Helttusen ja Uusi-Hallilan kirjassa. Kertooko se siitä, kuinka vähän kuvamateriaalia Ahosta itse asiassa on jäljellä? Elävää kuvaahan hänestä ei ole lainkaan.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 06.01.2012.

2 vastausta to “SAAMAMIES JUHANI AHO”

  1. Hei,

    jos kiinnostaa artikkeli Juhani Ahon kalastuslastuista, tsekkaapa juttuni ”Aika Huopanalla”; keskittyy Ahoa piinanneeseen kalastuksen problematiikkaan. Löytyy teoksesta Äänekäs kevät, toim. Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki. SKS 2009.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: