URHEILUKESÄ

Simpanssifilosofiaa tavailleet ovat varmaan jo huomanneet, etten ole urheiluhullu. En siis ole saanut orgasmeja viimekesän runsaasta urheilutarjonnasta, joka sivustakatsoen on ollut varsin riittävää. On ollut potkupalloturnetta, yleisurheilun EM -viihdettä jopa täällä Helsingissä, Suurajoja, kahdenlaisia olympialaisia ruuhkaisessa Lontoossa, Kalevankisoja, Ruotsi-maaottelua. Varmaan monta tapahtumaa jäi mainitsematta, ihan sama. Vaikken jaksa hikikarpaloista innostua, en silti ole urheilunvihaaja.

Vihapuhe on kummallinen ilmiö. Siihen tuntuvat syyllistyvän erityisesti itseään äärisuvaitsevaiseksi mainostavat. Heidän mielestään Suomessa on kaikki niin hyvin, ettei mitään saa kritisoida. Jos sanoo, että urheilua pursuilee liikaa kustantamastani Yleisradiosta tai että urheilusivuja on tarpeettoman paljon tilaamassani sanomalehdessä, heti jostain syöksyy paikalle urheilun uskonnokseen ominut soturi, joka leimaa kriitikot urheilunvihaajiksi. Sama logiikka pätee kaikkeen yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Jos kuinka asiallisesti tahansa arvostelee vaikkapa eurooppapolitiikkaa, homohysteriaa, maahanmuuttoa tai feminististä ääriliikettä, heti leimataan nationalistiksi, homokammoiseksi, rasistiksi tai naistenvihaajaksi.

Yleisradion toimittaja Jarmo Laitaneva taitaa olla näitä urheiluhulluja. Ainakin hän tuli kesällä suorassa radiojuonnossaan haukkuneeksi urheilun ylivaltaa krisoivat urheilunvihaajiksi. Tässä yksi tulos Yle:n uudesta linjasta, jonka mukaan juontajien tulee tuoda esille omia mielipiteitään. Kiitos tästäkin.

Päätin tehdä kesällä jotain normaalista poikkeavaa ja olla avoin myös urheiluvaikutteille. Luin urheilu-uutisia, katselin olympialaisia ja joitain muitakin kisoja. Ei tämä nyt mitään ainutlaatuista sentään ole, sillä 48 vuotta sitten tein Tokion olympialaista jopa leikekirjan. Kai se on jossain aitassa vieläkin piilossa. Myöhemmin kannustin ja kuskasin pentujani innolla erilaisiin urheiluharrastuksiin. Sen verran on kuitenkin ollut muuta tekemistä, ettei aikaa ole ollut penkkiurheilulle tuhlattavaksi.

Heinäkuussa kuitenkin teloin jalkaani, mikä antoi hyvän tekosyyn makoilla sohvalla teeveen äärellä. Päivisin sieltä ei paljon muuta tullutkaan kuin urheilua. Tässä siis yhteenveto urheilukesästä 2012 simpanssifilosofin silmin.

Ensimmäiseksi varsinainen herkkupala. Ei kai kukaan edes kuvittele, etteikö urheilulla ja seksillä olisi mitään tekemistä keskenään? Totta kai niillä on. Oikeastaan urheilu on pelkkää seksiä. Katsokaa vaikka tätä Namua eli australialaisaituri Michelle Jennekeä. Mikä poninhäntä! Ja huomatkaa taustalta ei-yhtä-kauniiden naaraiden kateelliset katseet.

Tätä kun katselee kerran päivässä, niin nuortuu ihan silmissä!

Letit ja poninhännät

Olympialaisten(kin) yhteydessä media repi otsikoita seksin avulla. Ja miksei olisi repinyt, koska seksi kiinnostaa apinoita enemmän kuin mikään muu. Paraguaylainen keihäänheittäjä Leryn Franco julistettiin kisojen seksikkäimmäksi apinaksi eikä syyttä. Saattaahan jollakulla muullakin urheilijalla olla tällainen vartalo ja tällaiset rinnat, mutta eivät he ole uskaltaneet niitä näin julkisesti esitellä. Paitsi…

Naisten pituushyppykentältä pisti silmään hemaiseva latvialaisblondi Ineta Radevica. Pikku googlailu paljasti hänen paljastelleen Francoakin rohkeammin. Miksei Inetaa siis lööppeihin kelpuutettu? Siksikö, ettei hänen hiuksistaan saa poninhäntiä?

Huippu-urheilijoilla on oltava hyvät geenit ainakin joillain osa-alueilla. Usein se tarkoittaa, että genomi ylipäätään on laadukasta kamaa. Siksi ei liene yllätys, kuinka paljon rakastumiskelpoisia apinoita kilpakentillä vilisti. Lista olisi liian pitkä julkaistavaksi, joten otetaan tähän Lerynin ja Inetan lisäksi nyt vain kymmenen muuta ilman sen kummempaa järjestystä:

Tarkkanäköisimmät huomasivat, että siinähän oli enemmän kuin kymmenen naarasta. Esimerkiksi noita Sanyan hiuksia ei yksinkertaisesti vain voinut jättää pois listalta! Anteeksi kaikilta niiltä ihanilta naaraskisailijoilta, joita en tässä noteerannut. Teitä on paljon, muun muassa monet suomalaistyttäret – Silja Lehtinen etunenässä. Tuuli Petäjäkin on aivan ihq, mutta häneltä ei löydy tarpeeksi hiuksia poninhäntää varten… Urheilutoimittaja Kristiina Kekäläinen on myös pakko mainita, samoin tuntemattomaksi jäänyt toimitsijakaunotar Lehtisen venekunnan palkintojenjaon taustalta.

Maailmalla tuntuu olevan normaalia, että menestyneet urheilijaneitokaiset poseeraavat myös alastonkuvissa. Suomessa ollaan vielä niin impivaaralaisia, että moinen tempaus nostattaisi kansallisen kriisin, johon naarasministereidenkin pitäisi ottaa kantaa. Olisihan se toki paljon suurempi moraalinen ongelma kuin vaikkapa kristityn poliisiministeri Päivi Räsäsen tekemä puoluepoliittinen kansliapäällikkövalinta, jossa ylivoimaisesti pätevin hakija Ilkka Laitinen joutui jo toisen kerran siskohyvä -verkoston jyräämäksi. Luulis vituttavan!

Naisurheiluun liittyy tietysti myös testosteroniongelma. Aivan samoin kuin muualla yhteiskunnassa, ylimäärälle mieshormoneita sikiövaiheessa altistuneilla naarailla on monissa lajeissa etulyöntiasema oikeisiin naaraisiin verrattuna. Jokainen tietää erään eteläafrikkalaisjuoksijan. Lontoossa huomiota kiinnitti myös Saksan strutsimainen seiväshyppääjä, monista vähäisemmistä tapauksista puhumattakaan.

Ehkä huomasit myös sen, että kaikki suosikkiurheilijani olivat – paitsi naaraita 🙂 – myös normaalipainoisia. Se johtuu siitä, että valinta tehtiin vuosimiljoonaisella tunteella. Suurin osa uroksista nyt vaan sattuu ihailemaan evoluution kauniiksi määrittelemää naisvartaloa. Siksi on niin turha valittaa, että miehet arvioivat naisten ulkonäköä – vapaaassa yhteiskunnassa se on luonnonlaki.

Eräs ääriliike haluaa, että kaikilla pitää olla mahdollisuus olla juuri sellaisia kuin ovat. Siksi miestenkin pitää voida katsoa naista juuri niin kuin haluavat.

Ei näitäkään olympialaisia ilman paksujen pulleroiden valitusta. Listaltani ei tosiaan löydy yhtään kuulantyöntäjää tai painonnostajaa, vaikka ”tasa-arvo” sitä varmaan vaatisi. 157 -kiloinen Holley Mangold on ylpeä kiloistaan. Kaikin mokomin, mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi olla samaa mieltä. Kun yksi tai kaksi naarasta valittaa jostakin, otsikot huutavat naisurheilijoiden raivostuneen. Toimituksissa innostutaan keittiöpsykologisista selityksistä, joiden mukaan sovinistiset äijät tuntevat miehuutensa uhatuksi voimakkaiden naisten vuoksi. Jos ei evoluutiosta mitään ymmärrä, niin voihan tämäkin kuulostaa järkevältä.

Miksi keskimääräisen miehen pitäisi olla innoissaan miesmäisistä naisista? En keksi yhtään hyvää selitystä, varsinkin kun lihasmassa ja parrankasvu usein saadaan aikaiseksi dopingin avulla. Valkovenäläinen kuulantyöntäjä Nadzeja Ostaptshuk jopa jäi kiinni testosteronin popsimisesta ja menetti kultamitalinsa. Näyttääkö tämä nyt muka naaraalta?

Orgioita ja rakkauden ammattilaisia

Mediaa tietysti kiinnosti myös kisakylissä tapahtuva sekstailu, ikään kuin siinä olisi jotain kummallista. Ikään kuin urheilijoiden pitäisi olla inerttejä tai edes ”uskollisia” olentoja. Ei kuulkaa, mikään ei ole muuttunut miljoonaan vuoteen eikä edes kahteentuhanteen vuoteen. Antiikin olympialaisissa meno oli vähintään yhtä hurjaa ilotyttöineen ja doping -aineineen kaikkineen.

Kisakylän orgiat ovat jopa itsestäänselvyys. Miten se voisi muuta olla, jos koolla on testosteronia tihkuva joukko hyvännäköisiä trimmattuja vartaloita? Ne samat geenit, jotka johdattavat palkintopallille, vievät myös seksiakteihin. Ei tästä millään moralismilla päästä eroon, vaikka kuinka haluttaisiin – saman tien voitaisiin kieltää huippu-urheilu ja kaikki muutkin poikkeukselliset lahjakkuuudet.

Henry Laasanen on kerännyt tietoa huippu-urheilijoiden rakkauselämästä. Siitä käy ilmi, että 80-90 prosenttia urheilijoista ”pettää” ja että huippusarjoissa tuskin on yhtään ”uskollista” urheilijaa. Toisaalta, mitä menestyneempi urheilija, sitä massiivisemmin bändärit tunkevat tämän sänkyyn. 15 vuotta huippujen agenttina toiminut apina kertoo nähneensä, kuinka naiset jättävät poikaystävänsä vain voidakseen sekstailla kerran huippugeenien kanssa. Näinhän se menee, se on vain biologiaa. Ei siinä pitäisi olla mitään moralisoimista.

Yksiavioisuus ja uskollisuus ovat itse asiassa keksittyjä juttuja, joiden avulla rahvasta on hallittu viimeiset 2000 ”kristillistä” vuotta. Ihminen on moniavioinen eläin. Voi siellä joukossa olla yksiavioisia poikkeamia se sama kymmenisen prosenttia kuin on homoseksuaalejakin. Olisi vallan mielenkiintoista selvittää, millä juonella tämä vähemmistö on onnistunut kaappaamaan länsimaisen kulttuurin vallankäytön itselleen.

Homojen kaappikammosta on kirjoitettu palstakilometreittäin, mutta kukaan ei ole vielä edes tajunnut, että enemmistö laumasta joutuu elämään kaappielämää heteroseksuaalisuutensa vuoksi! Olisikohan tarpeen, että jo kuoluissa kerrottaisiin oikeasti ihmislajin käyttäytymisestä eikä vain ruusunpunaisia ”olis kiva näin” -unelmia?

Eräs laumani jäsen on kertonut omakohtaisia kokemuksiaan suomalaisen olympiakävijän kyltymättömästä seksinhimosta. En nyt viitsi tämän leijonenmetsäsjänaaraan nimeä paljastaa, ettei kukaan menetä malttiaan. Kiltin perhetytön leima hänestä aina mediassa huokui. Surullisimpia esimerkkejä monogamiamafian uhreista lienee Tiger Woods, joka kiikutettiin eheytyshoitoon (!), koska hänen ruotsalainen vaimonsa ei muka ymmärtänyt naineensa huippu-urosta. Ehkä 750 miljoonan dollarin erorahat olivat tarpeeksi hyvä korvaus ”henkisistä kärsimyksistä”? Se oikea hoitoa tarvitseva olisi tietysti ollut Elin Nordegren.

Saimme kuulla Lontoosta, kuinka juoksijalegenda Usain Bolt oli flirttaillut suomalaisuimari Jenna Laukkasen kanssa ja pyytänyt tämän puhelinnumeroa. Ei saanut, vaikka Jenna kehuu olevansa suuri Usain -fani. Hän noudatti äidin neuvoa pysyä kaukana tuntemattomista miehistä. Millainen menetys Suomelle! Ajatelkaa, jos olisimme saaneet tänne Boltin geenejä, mitä se olisikaan merkinnyt maamme urheilun tulevaisuudelle. Ehkä huippu-urheilun muutostyöryhmän pitäisi kutsua Bolt ja muutama muu suurmies Suomeen lomailemaan…

Ruotsalaiset hanskasivat tämänkin meitä paremmin. Otsikot kertoivat, kuinka Bolt juhli ruotsalaiskaunotarten kanssa.

Victoria Milan kysyi suomalaisilta jäseniltään, kenen olympiaurheilijan kanssa nämä mieluiten olisivat salasuhteessa. Naiset äänestivät himoituimmaksi urokseksi uimari Ryan Lochten. Ryanin äiti puolestaan paljasti, että hänen poikansa harrastaa vain irtosuhteita, koska ei voi kiireidensä vuoksi omistautua vakisuhteelle. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Urheilutoimittaja Tapio Suominen päätyi vaihtamaan vaimoa kesken olympiaselostuskiireiden. Tai ehkä ei voi puhua ”pienistä”, koska urheiluselostajat ovat keskimäärin todella pätevää väkeä eli siis alfauroksia.

Mahtipontista biletystä

Aina eivät toki mene urheiluselostajienkaan puheet putkeen. Olympialaisten avajaiset saivat selostajien päät pehmenemään niin, että he tulivat jopa kolmeen kertaan mainostaneeksi feminismin ”saavutuksia”. Timor-Leste kääntyi vain vaivoin Itä-Timoriksi, mutta emämunaukseksi voitaneen sanoa Naurusaarten sijoittamista Isolle Välimerelle.

Lippuparaatistakin saatiin väännettyä politiikkaa. Hanna-Maria Seppälän nimeämistä lipunkantajaksi ylistettiin tasa-arvopolitiikan voitoksi vain siksi, että hän nyt sattui olemaan ensimmäinen suomalaisnaaras siinä hommassa. Onkohan samanlaista hehkutusta harrastettu kaikissa valtioissa, joiden lippua naaras kannatteli – niitä oli nimittäin noin puolet kaikista osallistujamaista, esimerkiksi sellaiset kuin Albania, Angola, Kamerun, Tsad, Kongo, Somalia, Suriname, Etiopia, Jordania, Irak, Zimbabwe, Bahrain, Japani, Venäjä, Namibia… Ruotsissa ”tasa-arvo” lienee jo niin pitkällä, että heillä oli vara delegoida homma urosapinalle. Huomionarvoista lienee, että myös entisillä kommunistimailla tehtävää hoitivat pääosin miehet.

Avajaiset olivat varsinaista säärten juhlaa, kun 99,9 prosenttia osallistujamaiden nimikylttejä kantaneista hyväryhtisistä ja kauniisti askeltaneista naaraista oli pukeutunut hameeseen. He myös pysyivät ainoina musiikin tahdissa.

Yleiskuva avajaisista kertoi kauniiden naaraiden ja komeiden urosten juhlasta. Ei kai se voisi muuta ollakaan, kun kyseessä on ihmislajin parhaiden yksilöi… eikun geenien kohtaaminen. Espanjalla oli joukkueessaan enemmän blondeja kuin Suomella, norjatar taas oli vaikeuksissa väkisin myttyyntyvän lippunsa kaa. Kreikalla ei ehkä menekään niin huonosti kuin kerrotaan, sillä urheilijoiden kauloissa killui tolkuton määrä kalliita kameroita. Sivusilmällä noteerasin erään paraguaylaisnaaraan edustavan tissivaon. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että senhän on täytynyt olla keihästyttö Franco!

Olympialaisten kalleutta ja mahtipontisuutta on kritisoitu kovasti, mutta ei köyhäily mitenkään näkynyt avajais-tai päätösjuhlissa. Kalliiksi se tuli paitsi veronmaksajille myös luonnonvaroille, kun britit halusivat pönöttää mennyttä maailmanherruuttaan. Säälitti moinen silinterihattujen armeija ja savuttavat piiput. Onneksi musiikista vastaamaan oli valittu oikeanniminen yhtye, AA eli Arktiset Apinat. Yleisö näytti tykkäävän ainakin sen perusteella, kuinka salamat katsomossa välkkyivät.

Kuningatar Elisabet oli tietysti paikalla avaussanoja tavaamassa. Liekö hänelle kehittymässä dementia, kun kymmenen sanan mittainen puhe piti lukea paperista? Oman maan ohittaessa aitiotaan hän keskittyi kynnenalusten kaiveluun. Haastatteluissa hän kehui kisoja maailman nuorison kohtaamispaikaksi. Kummaa ikärasismia vanhukselta, sillä olympialaisten iäkkäin kilpailija oli 71 -vuotias ja viisikymppisiä siellä palloili läjäpäin. Ei isoäiti edes jaksanut saapua maneesille kannustamaan tyttärentytärtään Zara Phillipsiä tämän voittaessa hopeaa.

Päätösjuhla oli sekin lippujen ja hymnien kyllästämä eli siis nationalistinen tilaisuus. Apinat haluavat kuulua johonkin ryhmään, siksi ne liput ja laulut. Mutta keitä olivat apinat, jotka ohjasivat rekkoja ympäri kenttää? Heistä ei otsikoita revitelty, vaikka autot tuntuivat olevan bileiden pääidea – musiikin ohella tietty. Engelsmannit luulevat olevansa musakansaa, kun sieltä on yksi Beatles kerran pompahtanut. Tajusivat ne sentään olennaisen biologiasta, kun miehet oli pantu paukuttelemaan peltirumpuja ja minihameiset naiset lakaisemaan lattiaa. Pikku moka, kun kameramiehen varjo lankesi Emeli Sandé:n päälle. Isomman mokan teki George Michael, joka esiintyi risti kaulassaan ja pääkallo solkenaan. Henkiin herätetty John Lennon sen sijaan edusti huippua ja nostalginen esityksensä upposi aivan täysillä.

Myös spaissarit oli herätetty eloon prinsessaruususen unestaan. Mutta kannattiko tästä oikeasti maksaa miljoonia puntia? Toki kauniita naaraita katselee mieluusti, mutta oliko sisältö nyt niin kummoista? Musta Mel B oli musta paras, vaikkei hameessa esiintynytkään. Mutta koko juhlan vaikuttavin anti alkoi kohdassa 2:15:20, jolloin Queenin kitaranrämpytys täytti areenan. Ja mikä naaras heidän kanssaan – Jessie J oli koko juhlan kohokohta: We will rock you!

Ai niin, juhlittiin niitä avajaisia Helsingin EM -kisoissakin. Pidin niitä tyylikkäinä, raikkaina ja moderneina, ilman turhaa mahtailua ja rahanpalvontaa. Varsinkin Kari Heiskasen Urheilu on leikkiä -iloittelu vapaaehtoisine tanssijoineen oli makeaa katsottavaa. Laulupuolelle olisin kylläkin kaivannut Saara Aaltoa. Mutta mitä tekee Suomen lööppilehdistö? Se provosoi kansaa haukkumaan kummalliseksi kokemaansa performanssia ja sai tietysti mitä halusi. Tyylilleen uskollisena toimittajat antoivat ymmärtää, että koko kansa tyrmäsi tilaisuuden ala-arvoisena. Fuck you!

EM -kisoissa puhui joku naaras, joka matki edeltäjiään aloittaen: hyvät naiset ja herrat. Ennen vanhaan puheita pitivät (vanhat) urosapinat ja he halusivat kunnioittaa toista sukupuolta mainitsemalla naiset ensin. Jos naarasapinat olisivat kohteliaita, he tietysti aloittaisivat lausumalla hyvät miehet ja naiset. Mutta heillä ei ole sellaista evolutiivista vastakkaisen sukupuolen kunniotusta ja huomioon ottamisen pakkoa kuin uroksilla on.

Jos feministeiltä kysyttäisiin, kumpikaan aloitus ei olisi oikein, koska siinä unohdetaan ne kaikki 30 muuta sukupuolta, jotka heidän luomiskertomuksensa mukaan on jostain tänne putkahtanut. No miksi siellä sitten on termi herrat, vaikka miehiä tarkoitetaan? Miksei voi yksinkertaisesti sanoa miehet? Miksi naisille riittää yksi termi, mutta miehiä varten pitää olla monia? Siksi, että valtaa käyttävän sukupuolen nimeksi riittää yksi sana, NAINEN. Se on vahva ja yksiselitteinen. Miehiä taas on moneen junaan. Juhlapaikalla oletetaan olevan vain pelkkiä herroja. Sikoja ei siis tarvitse puhutella eikä varsinkaan toivottaa tervetulleiksi.

Tämä toivottelu lienee jotain sukua televisiokuuluttajien kielenkäytölle. Suomeksi he sanovat hyvät katselijat, kun taas ruotsinkielisiä hellitään termillä bästa tittare. Tapa on yhtä vanha kuin television historia Suomessa. Tämä ärsytti Ruotsissakin töitä paiskinutta isääni jo kultaisella 60 -luvulla. Hän valitti epätasa-arvosta silloiselle yleisradion ohjelmapäällikkö Ville Zilliacukselle saaden tältä jopa vastauksen. Se tietysti sisälsi lähinnä turhanpäiväisyyksiä. Tasa-arvotaisto tuntuu siis olevan simpanssien sukuperintöä.

Manimanimani

Kotoisia EM -kilpailujamme vaivasi katsojapula. Eivät olleet katsomot täysiä Kalevankisoissakaan. Ovatko suomalaiset edes niin kiinnostuneita urheilusta kuin mitä media haluaa uskotella? EM -lippujen hinnat olikin räätälöity eliittiapinoita varten. Ei siis oltu mitään jääkiekon MM -kisoista opittu, mikä toki on linjassa nykyisen hallituspolitiikan kanssa. Lontoossa yleisöä sen sijaan näytti riittävän katsomoon kuin katsomoon.

Rahan perään kumarrettiin silti Lontoossakin. Aivan käsittämättömiä uutisia kiiri tänne susirajalle saakka siitä, kuinka brittiparlamentti oli säätänyt oikein lakeja olympialaisten pääsponsoreiden mieliksi. Lontoon kaduille palkattiin muun muassa 300 brändipoliisia valvomaan, ettei yksikään pubi tai pikkuyritys käytä mainoksissaan sanoja kesä, Lontoo, olympia, hopea tai kulta! Poliiseilla oli valta estää sipsipussien vienti katsomoon, ettei vain väärä logo pääsisi vilahtelemaan. Kisojen pääsihteeri, entinen olympiavoittaja Sebastian Coe myönsi, että he pitävät sponsoreiden puolta ja linjasi, ettei Pepsi -paita päällä ole katsomoon mitään asiaa.

Onko tämä nyt muka jotain demokratiaa? Ei tietenkään, se on rahan diktatuuria, joka ei tuhoisuudessaan paljonkaan eroa esimerkiksi Kiinan omaperäisestä politiikasta.

Rahanahneus oli kaataa myös Lontoon turvajärjestelyt, jotka oli hyvässä uskossa ostettu yksityiseltä turvayhtiöltä. Yksityistämisen ihanuutta parhaimmillaan, kun 535 miljoonalla punnalla ostettu palvelu jäi saamatta ja valtio joutui määräämään tuhansittäin sotilaita paikkaamaan G4S -firman katteettomia lupauksia. Kärkky kokoomukselle!

Kyvyttömistä turvamiehistä vai brittiläisestä demokratiastako johtui sekin kaamea episodi, jonka tuloksena Mark Worsfold joutui putkaan, koska hän ei hymyillyt pyöräilyä seuratessaan! Tämä on samaa sarjaa uutisen kanssa, jonka mukaan Saksassa Facebook -profiilin omistamista pidetään jo normaaliuden merkkinä. Jos et ole mukana, sinua epäillään psykopaatiksi tai massamurhaajaksi eikä sellaisen kanssa kannata lähteä treffeille eikä sellaista kannata palkata töihin.

Ettäkö jonkun pörssiyhtiön kritiikitön fanittaminen olisi ihmisen luotettavuuden mitta? Saksassa toki on perinteitä ihmisten luokittelemisessa hyviin ja pahoihin… Taidan olla moninkertainen terroristiehdokas, kun en kuulu naamakirjaan, en juo viinaa enkä kokista tai käy edes mäkkärissä. Repikää siitä.

Voisin ehkä harkita liittymistä naamakirjaan, jos Mr. Sokeritoppa keksisi julistaa kilpailun teemalla We save the Planet. Se olisi vuosittainen kilpailu, jolla etsittäisiin ideoita maapallon ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Parhaan ehdotuksen Facebook palkitsisi miljardilla dollarilla, joka sijoitettaisiin planeetanpelastustalkoita rahoittavaan säätiöön. Voittajaehdotuksen tekijä otettaisiin säätiön hallitukseen.

Naminaminami

Olympialaisiin oli valittu myös virallinen tanssityttöryhmä – mahtaa moinen aiheuttaa hammasten narskutusta feministipiireissä. Vieläkö se viheliäinen sovinismi vaan nostaa päätään, vaikka on viikatteella kuinka yritetty huhkia? Jees, kyllä se voi hyvin ja kansa tykkää! Kansa kun on niin tyhmää, että se kuolaa paljaspintaisten naaraiden perään hamaan lajimme sukupuuttoon saakka.

Tietysti juutalaiskristillinen perinne ehti työntää sormensa tähänkin soppaan. Cheerleadereitä valitsemaan oli perustettu virallinen työryhmä, minkä lisäksi asiaa kysyttiin kansalta eli niiltä tyhmiltä apinoilta. Apinat äänestivät seksikkäämpää Crystal Palace Cheerleaders -ryhmää, mutta tekosiveä komitea valitsi tehtävään vähemmän hormonitoimintaa stimuloivan North London Wildcats -poppoon. Siitäkös sitten kansa raivostui ja ihan aiheesta tietty.

Crystalitkin toki häviävät seksikkyydessä Miami Dolphins Cheerleadereille. Miamissa myös monikulttuurisuus on paremmin edustettuna. Täytyy tunnustaa, että musta tyttö vetää taas pisimmän korren tässä Call me maybe -ilottelussa:

Valkonaamojen kalpeus ei nyt vaan pärjää ihmisapinan perinteiselle ihonvärille. Suomalaisnaaraatkin ovat yrittäneet koveroida CMM -hittiä. Vaikka ovat ihan nättejä, ei tämä silti pärjää monikulttuuriselle hehkeydelle.

Vesi on ystävällinen

Mikä sitten oli Lontoon mielenkiintoisin laji? Ainakaan se ei ole paini eikä nyrkkeily. En saata ymmärtää, mikä viehätys niissä piilee. Muuten melkein laji kuin laji rupeaa kiinnostamaan, kun niitä aikansa seuraa. Kiitos tästä kuuluu myös asiantunteville selostajille, jotka valottavat taustoja ja sääntöjä. Lajin kiinnostavuus on myös suorassa suhteessa tarjolla olevien poninhäntien ja lettien määrään.

Aloitetaan uinnista. Poninhännät on siinä tungettu muovipipojen sisään, mutta on tässä tarpeeksi muuta viehätystä. Vesi on ystävällinen elementti. Pikkupentuna uin kilometrikaupalla isän tekemällä radalla apinalammessa. Se on myös ainoa laji, jossa olen pikkuriikkisen kilpaillut. Uinti on myös laji, josta luontevasti voitaisiin aloittaa paluu juurille eli antiikin alastomiin olympialaisiin. Olemme muka ylpeitä olympialaisten kreikkalaisesta perinteistä, joita emme kuitenkaan noudata, koska olemme juutalaiskristillisen moralismin pilaamia.

Uinnissa oli kaksi nimeä ylitse muiden. Amerikkalaisuros Michael Phelps, joa saalisti kaikkien aikojen mitaliennätystä ja toteutti haaveensa, sekä kiinalaistyttö Ye Shiven, joka 16 -vuotiaana ui nopeammin kuin Phelps tai Ryan Lochte. Onko hän ilmiö vai doupattu, herättiin ihmettelemään. Tai ehkä hän on vain kiinalaisen yltiötreenauksen uhri?

Onko myös Phelps uhri, voidaan kysyä. Ainakaan häntä eivät äärisuvaitsevaiset suvaitse. Äärisuvaitsevaisten mielestä meidän kaikkien pitäisi olla sosiaalisia koneita, mutta Phelps viihtyy omissa oloissaan. Koska äärisuvaitsevaisuus on erityisesti naaraiden ongelma, on luontevaa, että suvaitsemattomuus personoituu tällä kertaa Ronda Rouseyhin. Hän ei voi suvaita sitä, ettei Phelps hengaile hänen kanssaan ja että Phelps eristäytyy omiin olihinsa päästäen vain harvat ja valitut lähelleen! Kumma kyllä, minä ymmärrän Phelpsin ominaisuuksia vallan mainiosti.

Jostain suusta kuului myös lausahdus, että Phelps on eläin. Toki, me miehet olemme eläimiä, milloin minkinlaisia, mutta ihan oikeasti olemme apinoita. Sitä en kyllä ymmärrä, että Phelpsin treenikassista nousi kamala haloo vain, koska se sattui olemaan Vuitton. Laatulehdeksi mainostettu Huffington Post julkaisi kirjoituksen, joka on tyypillinen naarastoimittajan hengentuote – vaikkei kirjoittajan nimeä ole kehdattu mainitakaan.

Uinnista on moneksi. Taitouinti on urheilulajien eliittiä. Ainakin se näyttää kauniilta ja uskomattoman vaikealta. Veden alta kuvattuna se vaikuttaa aivan eritahtiselta kuin pinnalta katseltuna. Siksi se varmaan onkin laji, jossa vain naiset kilpailevat eikä sitä vielä ole pilattu tasa-arvohöpötyksellä. Miestaitouinti, voisiko säälittävämpää lajia enää kuvitella – no, ehkä naisjääkiekkoilu… En ole kuullut, että yksikään miestaitouintia harrastava olisi kuitenkaan nostanut mekkalaa siitä, ettei media ole heistä kiinnostunut eivätkä he pääse olympialaisiin. Niin, onko miestaitouijia edes muualla kuin… Ruotsissa?

Miksi muuten uimahallissa näkyi yhtä vähän mustia urheilijoita kuin yleisurheiluareenan pikamatkoilla valkonaamoja? Olisiko tämä jokin tasa-arvokysymys?

Jousi vai purje, siinäpä kysymys

Soutukin kiehtoi, ehkä siitä syystä, että pikkupentuna soutelin tervaveneellä joka päivä kauppaan ja takaisin. Silloin apinametsässä oli kolme kyläkauppaa, nyt ei enää yhtään. Maailmako muka on paremmaksi muuttunut? Ei ole enää tervattua venettäkään. Ei ole venettä ollenkaan.

Jousiammunta voisi myös olla SE laji, koska pikkupentuna tuli sitäkin harrasteltua. Katajajouset haettiin itse metsästä, nuolet koristeltiin linnunsulin ja kärjet niihin taottiin nauloista. Viinit värkättiin tuohesta. Isompana ostin jopa ”oikean” jousen, mutta en silti päässyt Tapio Rautavaaran jalanjäljille. Olisi varmaan pitänyt opetella se kossun käyttö

Purjehdukseenkin minulla on viehtymystä, vaikka vain kerran olen purjeveneessä tyynellä Päijänteellä lillunut. Pikkupentuna sen sijaan veisteltiin oikeita kaarnalaiva-armadoja. Vanhaan hyvään aikaan järvien rannoilta löytyi määrättömästi suuria vedenpanemia kaarnankappaleita, jotka olivat irronneet uiton mukana kelluneista kilpikaarnamännyistä. Nyt kilpikaarnapuita näkee enää kansallispuistoissa.

Lontoon sykähdyttävimmät elämykset koettiin 185 miljoonan vuoden ikäisellä Weymouthin rannikolla, jossa tuhat vuotta sitten 51 nuorta viikinkimiestä teloitettiin iskemällä heidän kallonsa rikki. Ruumiit arkistoitiin joukkohautaan. Tällä kertaa ei myöskään lähdetty siirtolaisiksi Amerikkaan eikä puolustauduttu vihollisen hyökkäyksiltä maailmansodan melskeissä, vaan nyt rannikolla ilakoivat suomalaisnaaraat – no hieman uroksetkin, mutta aika vaatimattomasti.

Purjehdus oli näyttävää katsottavaa varsinkin siksi, että useimmilta naarailta löytyi vallattomasti liehuva poninhäntä. Silja Lehtisen venekunta on tästä mallikas esimerkki ja Silja itse tietysti match race -kuningatar. Match race on melkoista kissa-hiirileikkiä. Hieman meni aikaa ennen kuin tajusi lajin salaisuuden: kiusanteko kunniaan. Suomalaisvenekunta hävisi loppuottelupaikan purjeen mitalla, vaikka veneen kokka ylittikin maalilinjan ennen australialaisia. Juksulajeissa tämä menee toisin, sillä päitä ei maaliviivalla noteerata lainkaan. Match racen tapainen kaksintaistelu on tietysti kiihottavaa katseltavaa. Siksikö laji pudotetaan pois tulevista olympialaisista?

Joku voisi epäillä salaliittoa, jonka tarkituksena on tuhota suomalaisten vahvat lajit, sillä myös Tuuli Petäjän näyttävä laji purjelautailu on jäämässä pois olympiaohjelmasta. Tilalle halutaan leijalautailu. Tämäkö muka on purjelautailua kuvauksellisempaa ja kiehtovampaa?

Myös Sari Multalalta odotettiin mitalia Laser-Radial -luokassa, mutta tuuli ei ollut tällä kertaa Sarin puolella. Häntäkään emme näe Riossa – kuinka käy tulevan mitalisaldomme? Sen ainakin opin Sarin lajista, että siinä pulleammat purjeet löytyvät miesten veneistä.

Equus caballus

Hevosen selässä en ole eläissäni ollut, mutta silti ratsastus koukutti ruudun äärelle. Erityisesti maastoratsastus oli kiehtovaa katseltavaa. Ratsastus taitaa muuten olla niitä ainoita sukupuolinetraaleja urheilulajeja, joissa urokset ja naaraat kisaavat keskenään. Toki ei mikään estäisi naista istumasta formula-autonkaan rattiin, mutta vapaaehtoisia on ollut vähemmänpuoleisesti. Se, että saa istua, näyttääkin takaavan tasa-arvon, mikä näkyy myös siinä, että olympialaisten vanhimmat kilpailijat olivat ratsukkoja.

Mutta miten mahtaa olla hevosten kanssa, toteutuuko tasa-arvo ratsujen osalta? Selostajanaaraan puheita kuunnellessa saattoi tehdä johtopäätöksen, että eniten siellä juoksutettiin tammoja ja ruunia. Oikeastaan ne ovat sama asia – kuten nainen ja uusionainenkin. Kaikki toki tietävät, että ruuna on munaton ori, siis eunukki eli oikeastaan uusiotamma. Oriit olisivat kai liian omapäisiä, joten niiden tahto on lupaa kysymättä nujerrettu ihmislajin itsekkäiden tarpeiden tyydyttämiseksi.

Wikipedia kertoo havainnollisesti, mistä on kysymys: ruunaamalla uroksista tehdään rauhallisempia, hiljaisempia, mukautuvampia, lempeämpiä ja paremmin yhteiskuntaan soveltuvia. Ruunaamalla myös poistetaan huonolaatuisia hevosia geenipoolista. Sukupuolilla on eroa, eihän kastrointi muuten olisi tarpeen. Radikaaleimpien mielestä 99,5 prosenttia oreista tulisi kastroida.  ”Tasa-arvo” on siis  hevosmaailmassa jo melkein saavutettu!

Jokunen nimi jäi maneesiltakin mieleen: italialaistammalla ratsastanut Vittoria Panizzon, ehkäpä siksi, että hän on biologi ja ehkäpä myös kutriensa ansiosta; belgialainen Karin Donckers, ehkäpä siksi, että hänkin on biologi(anopettaja); Malin Petersen, ehkäpä siksi, että hän on ruotsalainen blondi.

Yleiset

Yleinen nainen ei ole mairitteleva nimitys, mutta yleisurheilua monet arvostavat ihan tappiin asti. No mutta, Suomihan voitti peräti kaksi kultaa sadallametrillä, eikä siitä silti hirmuisia otsikoita revitelty. Ei ole tasa-arvoista urheilukaan. Tuskin Helsinki lahjoitti Toni Piispaselle merenrantatonttia? Jopa näitä kultamitalisteja kohdellaan eri tavalla, sillä Leo-Pekka Tähti sai paljon enemmän näkyvyyttä kuin Piispanen. Siksikö, että hänen lajinsa on nopeampi – ihmislaji kun on niin akeellisella tasolla, että vain tällaiset suurin-nopein-rikkain -määreet saavat meidät huokailemaan.

Palkintojenjakajina pönöttivät entiset läskit urheilijasedät. Sekö kertoo urheilun ja liikunnan terveellisyydestä? Jos minä seisoisin siellä kultapallilla, niin paljon mieluummin ottaisin mitalin ja suukot sievältä nuorelta neitokaiselta, joka olisi pukeutunut antiikin esimerkkiä noudattaen pelkkään nahkaan.

Naisten korkeushyppy näytti olevan lättäpeppuisten naaraiden laji. Seiväshyppy sen sijaan taitaa olla lättätissisten naaraiden laji – ainakin karsinnoissa liian muhkea etumus oli koitua brassityttären kohtaloksi. Ehkä tämä on marginaalinen ongelma, sillä tissittömyys tuntuu olevan urheiluareenoilla enemmän sääntö kuin poikkeus. Ominaisuutta voi kuitenkin paikata muilla avuilla, kuten esimerkiksi Jelena Isintyttöbajeva tekee. Hänellä(kin) tietysti letti heilui. Mitä korkeammalle poninhännän sitoo, sitä paremmin se liehuu ja sitä seksikkäämmältä kokonaisuus näyttää.  Argentiinalainen maratonisti Maria Peralta on aivan pakko mainita tässä yhteydessä. Kenian ihana Mary Keitany puolestaan paineli maratonia ilman rintsikoita. Ohjaajakin sen huomasi ja näytti juoksua hidastettuna. Etiopialais- ja kenialaistyttäret olivat ylipäätään juoksujen makupaloja.

Naisten moukarinheittoakin tuli jostain syystä vilkuiltua, vaikkei kuula, kiekko tai moukari mitään lempilajejani olekaan. Tulipa sitten koettua kisojen käsittämättömin sähläys, kun toimitsijat eivät saaneet tulosta upean Betty Heidlerin pronssiheitolle, vaikka se tömähti melkein mittamiehen jalkojen juureen. Kun tekniikka ei toiminut, Betty komennettiin heittämään uudelleen! Kuinka helvetin kaukaa se perinteinen mittanauha oikein oli paikalle roudattava, British Museumistako?Vanha konsti oli taas parempi kuin pussillinen uusia.

Suomalaismenestyksen jokainen tietää. Se oli sellainen, jonka Suomen kokoinen maa ansaitsee. Niinpä Jukka Keskisalon finaalipaikkakin riitti tekemään hänestä sankarin – myös hän lopetti uransa tähän kilpailuun. Keihäästä odotettiin ihmettä, mutta saatiin vaivoin pronssia, kiitos Antti Ruuskasen. Kulta meni Trinidad ja Tobacon Keshorn Walcottille, 19 v. Niin että mikä T&T ja mikä KW – Tero Pitkämäellehän se olisi pitänyt mennä. Mutta Tero oli ylikunnossa eikä saanut koneesta parasta tehoa irti. Luulenpa, että suomalainen työelämä on vedetty teromaiseen ylikuntoon ja tuloksena on enemmän remppoja kuin tulosta. Täällä huudetaan kokoomuksen johdolla lisää kierroksia ja enemmän hikeä, vaikka olemme jo pitkään kärsineet ylikunnosta. Lisäpiiskaus merkitsee katatrofia. Nyt pitäisi löysätä.

Keihäänheittoakin pikkupentuna harrasteltiin. Sanonta lensi kuin leppäkeihäs, sopii kuin nenä päähän sitä toimintaa kuvaamaan. Areenana toimi niitetty heinäpelto ja välineenä oikea leppäkeppi, jossa toki oli säilyketölkistä värkkäilty metallikärki. Ennätys oli jotain 20 metriä. Keihäällä on toki uljaat perinteet ihmislajin sotaisassa historiassa, siksi laji kai on sijoitettu kilpailujen loppupuolelle. On jotenkin tullut sellainen käsitys, että kisat päättää arvokkaimmaksi rankattu urheilulaji. Ei se kuitenkaan ole keihäänheitto. Ei se ole miesten maratonkaan, ei edes miesten 50 kilometrin kävely.

Viimeinen Ylen lähettämä olympialaji oli naisten rytmisen voimistelun joukkuekilpailu. Siis se, jossa kauniit nuoret neitokaiset heittelevät ilmaan milloin palloja, milloin vanteita, milloin nauhoja – ja saavat ne jopa kiinni viiden sekunnin ja kymmenen metrin päästä. Tämä on toinen urheilun eliittilajeista, siksi kai siinäkään ei miehiä nähdä, ja hyvä niin. Venäjä on näissä taidoissa ylivoimainen. Silmäniskun maailmalle lähettänyt Daria Dmitrieva ei tainnut olla mukana kultaa voittaneessa joukkeessa, mutta sai henkilökohtaista hopeaa maannaisensa Kanaevan voittaessa. Tämäkään laji ei täytä monikulttuurisuusvaatimusta, sillä permannolla ei tainnut pyörähdellä yhtään mustaa naarasta. Sääli.

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 14.09.2012.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: