METSÄN TARINA

Käytiin tänään suosikkinaaraani kanssa pitkästä aikaa elokuvissa. Tarjolla oli harvinaista herkkua eli suomalaista luontokuvaa isolla kankaalla. Metsä on ihmislajin kehto ja miksei siis suomalaistenkin. Pohjalaiset tietty sanoisivat, että tulemme savannilta, mutta ovat vain pienesti oikeassa. Elokuvan jälkeen käytiin mustikkapiirakkakahvilla ja Prismassa ostoksilla. Sujahdimme symmetrisimmän kassaneidin palveltaviksi. Todellinen kaunotar. Häntä katsellessa nuortui taas muutaman viikon!

Parkkipaikalle palatessa viereinen auto pössytteli ilmoille pakokaasuja. Isäntä oli päättänyt ottaa tirsat sillä aikaa, kun naaraansa oli kaupassa kuluttamassa hänen tienaamiaan rahoja. Urosapina rikkoi siis lakia. Olen niin pelkurimainen, etten kehdannut koputtaa lasiin, vaikka olisi tietysti pitänyt – eihän sitä koskaan tiedä, millainen vankilakundi siinä koisii ja millaisen aseen kanssa. Olenko siis jo itsekin feministisen pelottelukampanjan uhri?

Eihän tuo ole mikään outo ilmiö, että mies jää autoon istuksimaan naisensa shoppaillessa. Melko ankeaa tietty. Tuli heti mieleen, että jos kaupat yhtään ajattelisivat miehiä, heille olisi tarjolla omia puuhamaailmojaan. Tässäkin Prismassa on valtaisi käyttämätön tila käytävän päässä, johon oivasti sopisi tankotanssivermeet ja muuta urosapinoiden terveyttä edistävää silmänruokaa. Jos olisin kauppias, palkkaisin Melissa Mäntylän suunnittelemaan näiden puuhapisteiden ohjelmatarjontaa. Uhratut investoinnit maksaisivat itsensä alta aikayksikön.

Kerran elämässä

Niin mutta se elokuva. Metsän tarina on huippua. Kannattaa käydä katsomassa, jos et ole sitä vielä tehnyt. Tämä on kerran elämässä -kokemus, sillä edellinen vastaava kotimainen elämys oli tarjolla noin 50 vuotta sitten! Se on äijäelokuva. Niin tuottaja (Marko Röhr), ohjaajat (Ville Suhonen ja Kim Saarniluoto), kuvaajat (Hannu Siitonen, Mikko Pöllänen ja Teemu Liakka), käsikirjoittaja (Ville Suhonen), säveltäjä (Panu Aaltio), kertojaäänet (Turkka Mastomäki ja Christian Ruotanen)… ovat kaikki uroksia.

Dokumentti on tehty melkein orjatyövoimalla, sillä elokuvan kustannukset ovat olleet alle 200 000 euroa! Keniassakaan tätä ei olisi halvemmalla saatu kokoon. Suurin kiitos kuuluu tietysti kuvaajille, jotka ovat rämpineet viimeisiä erämetsiä pitkin poikin kelillä kuin kelillä talven pakkasista kesän rajuilmoihin. Pääkuvaajat Siitonen ja Pöllänen ovat pitkän linjan luonnonvalokuvaajia. He kuvasivat projektia neljän vuoden ajan.

Tulos on kyllä vaikuttava. Vaikka on itsekin metsiä kierrellyt, niin silti elokuva on täynnä henkeäsalpaavia näkymiä. Tai ehkä juuri siksi elokuvaa onkin pakko ihailla, kun ei itse ole koskaan päässyt lähellekään elokuvan tarjoilemia tunnelmia ja tapahtumia. Miten ihmeessä kuukkeli onkin sattunut napsaisemaan villisienen nokkaansa juuri kameran edessä? Tällaisia ihmetyksen aiheita elokuva on täynnä. Tätä ihmettelee sitäkin enemmän, kun tietää, ettei elokuvan kohtauksista yhtäkään ole tallennettu kesyjen eikä edes ruokinnalla houkuteltujen eläinten avulla!

Toinen ihmetyksen aihe on se, että elokuva on kuvattu järjestelmäkameroilla. Eipä olisi kymmenen vuotta sitten uskonut, että järkkäri taipuu tällaiseenkin. Siinä melkein yritti etsimällä etsiä, että eikö jossain olisi tarkennus mennyt hieman pieleen, mutta hyvin pieneksi jäi tämän saalistuksen saldo. Elokuva eteni luonnon ehdoilla, vaikka leikkauksessa olikin jouduttu tekemään joitakin kompromisseja biologisten tosiasioiden kustannuksella. Tavallinen katsoja niitä tuskin huomaa.

Musiikki oli turhankin mahtipontista. Varsinkin käärmekohtauksessa dramatiikkaa nostatettiin aivan turhaan. Ja olin unohtanut – elokuvateatteriin on otettava korvatulpat mukaan. Miksi äänitaso on säädetty sellaiseksi kuin oletettaisiin kaikkien katsojien olevan kuulovammaisia? Suurin osa katsojista oli parikymppisiä nuoria sekä lapsia vanhempiensa kanssa. Itse taisin olla vanhin apina paikalla. Isän ja pojan välinen elokuvadialogi pohjautui muinaisiin myytteihin ja kansantaruihin. Valinta oli varmaankin tehty lapsukaisia ajatellen, hyvä niin. Väliin oli kuitenkin ujutettu myös asiatekstiä, minkä vuoksi äänimaailmasta tuli pomppiva. Vähempikin puhe olisi riittänyt.

Elokuva ei saarnannut. Se ei näyttänyt, millainen keskimääräinen suomalaismetsä nykyään on. Se ei näyttänyt avohakkuita eikä aurausjälkiä, ei metsäteitä eikä kantokasoja. Se ei valittanut, että eteläsuomalaisen kuukkelin viimeisiä asuinsijoja rahdataan sellukattiloihin. Se vain totesi, että

se mitä tapahtuu puille, tapahtuu meille.

Ja kuin tilauksesta UPM on nyt kaavoittanut elokuvan keskeiset erämaat ja kuukkelin asuinsijat loma-asuntotonteiksi! Voisiko enää hurjempaa loppua metsän tarinalle kuvitella? Vähintä mitä SINÄ voit tehdä, on käydä kirjoittamassa nimesi Haarikon alueen raiskausta vastustavaan adressiin.

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 25.01.2013.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: