KESÄN KOHOKOHTIA: Harri Tapper

Hiljaisena mies metsään menee ja mykkänä sieltä palaa.

– Harri Tapper

Aamuyöllä oli satanut, mutta kymmenen aikaan helleraja jo paukkui. Oli kesä kolme vuotta sitten. Aamupalan jälkeen suuntasimme suosikkinaaraani kanssa Saarijärvelle. Oli kesän viimeinen mahdollisuus käydä Juholassa, joka on Tapperin taiteilijaveljesten kotitalo. Se siirtyi parikymmentä vuotta sitten Saarijärven kaupungille. Samoihin aikoihin perustettiin Tapperien Taideseura.

Meillä kävi melkoinen tuuri, sillä Juholan portailla oli vastassa itse Harri Tapper, armoitettu Juhola ja Harri Tapperkirjailija ja sanankäyttäjä. Vaimonsa keitti meille kahvit viimeisen päivän kunniaksi, eivätkä he huolineet edes pääsymaksua periä. Muita turisteja ei näkynyt, eikä niitä ilmestynyt koko vierailumme aikana, joten Harri uhrasi meille puolitoista tuntia elämästään!

Kiersimme koko talon. Alakerrasta löytyy tupa, keittiö ja kammari sekä vessa ja suihku. Harri istui kotoisasti kiikkustuolissa ja kertoili veljesten ja suvun historiaa. Yläkerrassa sijaitsevat veljesten huoneet sekä Marko Tapion kirjoituskoppi. Joka paikassa on muistoja kirvoittavia esineitä: Kainin tekemiä huonekaluja, kirjoituskoneita, vanhoja esineitä, poikien kirjoja, ”taistelukilvet” seinällä, vanha puku, palkintokaappi ja äidin veistostaidetta: puulehmä.

Todellinen taide

Harri kertoi innoituksen taiteeseen syntyneen pienviljelijäelämästä, joka oli luonnon ja eläinten ehdoilla tehtävän työn leimaamaa. Siitä syntyi runsaasti aiheita ja kyläkunnalla olikin aikoinaan kymmenkunta tarinankertojaa, seitsemän urosapinaa ja kolme naarasta. Heitä Harri piti todellisina taiteilijoina, itseään ja veljiään paljon parempina. Oma isäkin, Vihtori Tapper, oli yksi näitä kertojia. Äiti Aino Tapperin kuvataiteellinen luovuus puhkesi kukkaan isän kuoleman jälkeen.

Harri Tapper Juholan tuvassa

Koskisota syntyi siksi, ettei voimayhtiö maksanut voimalaitoksen rakentamisen jälkeen niitä korvauksia, joista oli jo aikaisemmin kirjallisesti sovittu. Sopimuksessa oli otettu huomioon kalatalouden, kulkemisvaikeuksien yms. lisäksi myös maiseman menetys ja henkiset arvot. Silti korvaussumma vastasi vain hevosen ja varsan hintaa – eikä yhtiö siis sitäkään ilman oikeudenkäyntejä halunnut maksaa. Alemmat oikeusasteet asettuivat voimayhtiön puolelle, mutta hovioikeus sentään velvoitti olemassaolevaa sopimusta noudatettavan. Voimayhtiö oli vielä pyytänyt valituslupaa korkeimmalta oikeudelta, mutta turhaan.

Leuhunkosken padonnutta voimayhtiötä vastaan käyty Suomen ensimmäinen koskisota 1960 -luvun alussa toi Saarijärven ja Tapperit lehtien otsikoihin. Henkisiä arvoja kunnioittanutta oikeuden päätöstä pidetään lajissaan ennakkotapauksena. Harri kuitenkin antoi ymmärtää, ettei heillä olisi ollut varsinaista tarvetta luovuuden lähdettä koskevaan taisteluun. Julkisuuteen sellaisen lanseerasi varsinaisesti Pekka Nuorteva kirjoituksillaan. Harri kertoi näin jälkikäteen, että olihan patoamisesta jotain hyötyäkin, kun nyt pääsee veneellä kirkolle ja vesi sentään on maisemassa jäljellä.

Juholan savusauna  Harri Tapper haltiapuulla

Harri Tapper Juholan pihalla taustalla Galleria Jarska  Nora Tapperin taidetta

Pihapiirissä käytiin katsastamassa satavuotias savusauna, tilan vanhin rakennus ja poikien syntymäpaikka. Päärakennus on tehty sotavuosien jälkeen ja navetta vuonna 1938. Se toimii nyt taidegalleriana (Galleria Jarska), jossa oli esillä taiteilija Nora Tapperin mielenkiintoisia puuteoksia otsikolla Veistin puusta pikkuisen eukon. Jos olisi ollut tuhat euroa joutilasta rahaa, sieltä olisi lähtenyt taiteen kanssa kotiin.

Tehtiin vielä kierros lähimetsässä, jossa Tapperin poikien touhut olivat pitkälle tapahtuneet. Metsään on nyttemmin tehty kulttuuripolku, jonka varrella on toistakymmentä kohdetta. Käytiin niistä Väsyneen hevosen lähteellä, Haltiapuulla ja Vihtorin katumakivellä. Mielenkiintoiset olivat tarinat kaikkien näiden äärellä – olihan tarinankertoja itse asialla!

Maagista realismia

Olen pyrkinyt samaistumaan kansankertojien rooliin.

Kirjailija Harri Tapper kuoli 83 -vuotiaana viime joulun aatonaattona. Neljästä taiteilijaveljeksestä on jäljellä enää teatterilavastajana uraa luonut Yrjö. Etenkin puuta ja hirsiä teostensa materiaalina käyttänyt kuvanveistäjä Kain saavutti akateemikon ja professorin arvon. Marko Tapio -taiteilijanimeä käyttänyt lahjakas kirjailija kuoli jo 50- vuotiaana.

Veljekset seurasivat Vihtori -isäänsä urheiluharrastuksen pariin ja saavuttivat myös menestystä, mikä näkyy edelleen palkintokaapin sisällössä. Lajeiksi kelpasivat lähes kaikki ulkolajit; näin Jukolan viestin jälkimainingeissa niistä on pakko mainita suunnistus, jonka seuramestaruuden Marko voitti. Seurana toimi tietysti Saarijärven Pullistus, johon vuonna 1945 yllättäen perustettiin kirjallisuuskerho! Marko tietysti voitti senkin järjestämiä kirjoituskilpailuja.

Kain on Harrin muistelujen mukaan todennut, että kilpailulla on sama muoto kuin taideteoksellakin, ja sama hurmio.

Urheilun merkitystä Tapperien perheessä ilmentää muun muassa se, että Harri oli virallisesti Harry. Sen nimen vanhemmat hänelle antoivat Amsterdamin olympialaisten 1500 metrin kultamitalisti Harry Larvan mukaan.

Murre on ihmisen kotimaa.

Harrin omaäänistä tuotantoa on kuvattu maagiseksi realismiksi. Hän aloitti kirjailijauransa jo 1960 -luvun alussa, jolloin esikoisrunokokoelma Kirkonrakentajaveljekset sai Kalevi Jäntin palkinnon. Harrin varsinainen luomiskausi alkoi kuitenkin vasta luokanopettajatyöstä eläkkeellepääsyn jälkeen. Ensimmäinen ”eläketeos” oli 1989 ilmestynyt Hevoses on arvaamaton. Hevosteema ei päättynyt tähän, sillä kymmenen vuotta myöhemmin julkaistiin Keski-Suomen murteella kirjoitettu Hevone, naine ja kuu. Sama murrekerronta jatkui teoksessa Syyntakkeetom mies (2004).

Jos ihan tarkkoja ollaan, Harri katsoo kirjailijantyönsä alkaneen jo koulumatkaa kuvanneesta aineestaan Saarijärven yhteiskoulussa vuonna 1943. Ujo poika huomasi kirjalliset taitonsa, kun rehtori Heikki Haavio luki aineen ääneen luokan edessä. Kirjoittamisesta tulikin se tapa, jolla pohjalaista verta suonissaan kantava sulkeutunut nuori urosapina pystyi tunteitaan avaamaan.

Harri Tapper ja muistojen takki  Harri Tapper Marko Tapion kirjoituskopissa

Harri Tapper  Harri Tapper Galleria Jarskassa

Tapperin tuotanto on vaikuttavan monipuolinen ja runsas. Siihen sisältyy romaanien ja runojen lisäksi novelleja, näytelmiä, antologioita, lastenkirjoja ja tietoteoksia. Yllättävä löytö omasta kirjahyllystäni: vasta nyt huomasin, että 1950-1960 -luvuilla tehdyssä Suomi väreissä -kirjasarjassa ilmestyneen Sydän-Suomessa – suven ja syksyn kaunetta kuvateoksen teksti on lähtöisin Tapperin kynästä. Tunnelmallisen hienoja ovat myös kirjan luontovalokuvat, jotka on ikuistanut Trond Hedström.

Sosiaalisten syiden näkeminen on vaikea, mutta välttämätön asia.

Harri on maininnut harrastuksiksiin liikunnan, marjastuksen ja tutustumisen vieraisiin kieliin (niitä oppimatta). Yhteisöllisyys oli Harrin keskeisiä luonteenpiirteitä. Hän leikki antaumuksella lasten ja lastenlasten kanssa, mutta toimi myös kirjailijoiden yhteisten asioiden eteen muun muassa Jyäskylän Kirjailijatalon hankkimiseksi sekä Keski-Suomen kirjailijayhdistyksen perustamisessa ja luotsaamisessa.

Suomenkieltä Harri suorastaan rakasti ja hän etsi koko ajan omaa omituista virkettään. Hän on sanonutkin, että sain virkkeestä elinikäisen vamman. Virkkeensä ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, niin kuin urosapinalle sopii. Ne myös sisältävät paljon omaperäistä sanastoa. Kieli oli Harrille niin tärkeä, että ensiksi piti löytää kirjaan sopiva kieli, sen jälkeen kirjoittaminen sujui jouhevasti.

Iän myötä Harri löysi hauskuuden ja erityisen hauskaa oli kirjoittaminen. Ei se helppoa siti ollut, sillä hän teki kymmentuntisia päiviä – paitsi lauantaina vähän vähemmän.

Minä oon joskus tuolla leikilläni sanonut, että jos mä vaistoan jo sen, että oon niin lähellä kuolemaa, niin se sieltä puolelta se ilo tunkee ikään kuin läpitse.

Parhaiten Tapper tunnetaan kirjatrilogiastaan, jossa kuvataan taiteilijaveljesten varttumista Leuhunkosken ja Kusiaismäen maisemissa. Se perustuu 96 -prosenttisesti tosiasioihin: ne ovat lujaa ainetta. Pitoisuus on sama kuin pirtussa. Kertomusten tapahtumista on 50-60 vuotta. Niitä on helppo käsitellä, koska ne ovat kypsassä tilassa. Rehellisyys kuitenkin rajoittaa. Edes 50 vuoden jälkeen ei voi sanoa kaikkea, jos ihmiset kulkevat omilla nimillään. Harrista tuntui, että oikeiden nimien käyttäminen lähes kieltää naisista kirjoittamisen: jos kerron suudelleeni jotakin naista kädelle, lukija ei usko sitä. Sen hän uskoo, että suutelen naista suulle ja odottaa vielä, että menen heinälatoon sen kanssa. Siksi on parempi olla puhumatta ystävättäristään mitään.

Rehellistä puhetta. Muistelmatrilogiassa esiintyykin vain kolme naista: äiti, vaimo ja naapurin Alma.

Aluksi helsinkiläistoimittajat väheksyivät maalta tulevan kirjailijan pajupurolaisuutta – tyypillistä suuruudenhulluutta siis. Pakko heidänkin oli taipua, kun trilogian jatkoteokset Missä kurkien aura on ja Pitkäsuisten suku päätyivät Finlandia -palkintoehdokkaiksi. Lukuisia ovat ne tunnustukset ja palkinnot, joita Harri ehti saada. Tärkeimmistä voidaan mainita kirjallisuuden valtionpalkinto, opetusministeriön Suomi -palkinto ja Pro Finlandia -mitali sekä tietysti saarijärveläisten tekemä valinta, kun hänet kaksi vuotta sitten seppelöitiin ensimmäiseksi ”keskuudessamme eläväksi Runebergiksi”.

Kuolemasta selviää, koska se kuuluu elämään!

Harri Tapper Jyväskylässä huhtikuussa 2012

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 19.06.2013.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: