People say to me so often, ”Jane how can you be so peaceful when everywhere around you people want books signed, people are asking these questions and yet you seem peaceful,” and I always answer that it is the peace of the forest that I carry inside.
Kaikki tuntevat Tarzanin, Apinain kuninkaan. Helsingin kaupunginteatteri esittää tästä viidakon sankarista parhaillaan mahtavaa musikaalia. Mutta Tarzan on valitettavasti vain mielikuvitusolento. Sen sijaan meillä elää keskuudessamme aivan oikea Apinain Kuningatar. Hän täyttää tänään 80 vuotta eikä ole vieläkään jäänyt eläkkeelle!
Huhtikuun kolmas päivä vuonna 1934 Lontoossa. Pieni tyttö syntyy keskiluokkaiseen perheeseen saaden nimekseen Jane. Insinööri ja liikemies Mortimer Morris-Goodall ja sihteeri Margaret Joseph ovat menneet naimisiin kaksi vuotta aiemmin. Äiti jää hoitamaan tytärtä, joka saa Judith -siskon tasan neljä vuotta myöhemmin. Maailmansodan syttyessä isä värväytyy armeijaan ja perhe muuttaa mummolaan rannikkokaupunki Bournemouthiin. Siellä tytttäret pääsevät leikkimään lähellä luontoa, joka muodostuu tärkeäksi etenkin Janelle. Sota etäännyttää vanhemmat toisistaan, mikä johtaa avioeroon vuonna 1950.
Isä oli antanut yksivuotiaalle Janelle lahjaksi simpanssia esittävän pehmolelun. Se sai nimekseen Jubilee ensimmäisen Lontoon eläintarhassa syntyneen simpanssivauvan mukaan. Lelu oli tytölle tärkeä, mutta hän osoitti kiinnostuksensa eläinmaailmaan muutoinkin, esimerkiksi tuomalla puolitoistavuotiaana kastematoja sänkyynsä. Nelivuotiaana tyttö seurasi tuntikaupalla kanoja nähdäkseen, kuinka muniminen tapahtuu. Perheessä oli myös lemmikkejä, joista erityisesti Rusty -koira opetti hänelle paljon eläinten tunteista ja persoonallisuuksista.
Kuten lapset usein, Janekin viehättyi kirjoista. Mummolan kirjastosta löytynyt lastenkirja Doctor Dolittle (suomennettu kummasti Tohtori Tattiseksi) inspiroi nuorta neitoa, mutta ehkä vielä merkityksellisemmäksi muodostui divarista löytynyt teos. Elettiin taloudellisesti tiukkoja aikoja, mutta kymmenvuotias Jane oli saanut säästetyksi juuri sen verran pennosia, että sai kiinnostavanoloisen seikkailukirjan itselleen. Jane oli viehtynyt puissa kiipeilystä ja suosikkipuussaan Jane sitten ahmi ostamansa Tarzan -kirjan.
Tarzanista muodostui pienelle tytölle intohimo. Jane rakastui viidakon kuninkaaseen ja oli samalla äärettömän mustasukkainen sille toiselle, pelkurimaiselle Janelle, jonka Edgar Rice Burroughs oli Tarzanin naiseksi luonut. Yhä vielä Jane kertoo elävästi tuonaikaisista tunteistaan:
I fell passionately in love with Tarzan — this glorious creature living out in the jungle doing all the things I wanted to do, and what did he do? He married the wrong Jane!
Onneksi mustasukkaisuus ei sammuttanut nuoren tytön paloa viidakkoon ja sitä myöten kehittyvään Afrikka -innostukseen. Pian hän ilmoitti haluavansa matkustaa Afrikkaan, elää eläinten parissa ja kirjoittaa havainnoistaan kirjoja – hieno esimerkki siitä, kuinka toiveet voivat käydä toteen, kun niistä pitää määrätietoisesti kiinni. Lukion jälkeen äiti opasti tyttärensä sihteeriopistoon, koska niille taidoille olisi aina kysyntää ympäri maapallon.
Leakeyn enkeli
Tuo tyttö on nyt kuuluisaakin kuuluisampi Jane Goodall. Hieman noloa, ellet ole nimeään koskaan kuullut.
Tuo Janen lapsuus kiinnostaa, koska itsekin rakentelin majoja puihin, hurmaannuin Tarzanista, seurasin lintujen elämää ja kuvittelin itseni tulevana simpanssitutkijana Afrikkassa. Siksi ryhdyin lukemaan biologiaa, mutta en silti koskaan päässyt tuohon eksoottiseen maanosaan turistimatkoja lukuunottamatta. Väärä ammatinvalinta, väärä kansallisuus vaiko vaiko väärä luonne eli väärät geenit? Varmaan kaikkia noita yhteensä.
Jane ehti toimia sihteerinä Lontoossa muutaman vuoden, kunnes sai vierailukutsun Keniassa asuneelta ystävättäreltään. Jane säästi matkarahat tarjoilijan töitä paiskimalla ja lähti kuin lähtikin laivamatkalle vuonna 1957. Hän puhui kaikille toiveestaan päästä tutustumaan Itä-Afrikan villiin luontoon. Toiveilla on joskus taipumus toteutua. Nuori neito sai neuvon olla yhteydessä silloin jo kuuluisaan arkeologi ja paleontologi Louis Leakeyhin. Mikä oiva neuvo ja Janehan teki töitä käskettyä. Leakey oli jo vuodesta 1946 etsinyt sopivia henkilöitä tutkimaan ihmisapinoita, sillä hän oli omien löytöjensä perusteella ymmärtänyt, että niitä havainnoimalla voisimme oppia paljon myös itsestämme.
Jane soitti Louisille, koska halusi jutella hänen kanssaan eläimistä. Kauneutensa ei jäänyt huomaamatta, sillä Leakey palkkasi hänet oitis sihteerikseen. Jonkin ajan kuluttua Jane pääsi myös tutustumaan kuuluisaan ”ihmisen alkukotiin”, Olduvai -rotkoon. Louis muuten joutui kysymään matkaan luvan vaimoltaan Maryltä! Siellä Louis sitten esitteli suunnitelmansa Janen tulevaisuudesta. Yksi tärkeimmistä Janen ansioista oli se, ettei akateeminen koulutus ollut ehtinyt pilata häntä. Projektin rahoitus oli vielä levällään, mutta Jane lähti kuitenkin Lontooseen tutustumaan kädellisten käyttäytymiseen ja anatomiaan.
Ei kai mikään ihme eikä yllätys, että Louis yritti päästä läheisempäänkin kanssakäymiseen Janen kanssa. Valitettavasti hän ei saanut vastakaikua himoilleen. Välinsä pysyivät silti hyvinä ja vuonna 1959 Louis sai kuin saikin erään amerikkalaisen liikemiehen houkutelluksi lahjoittamaan kuuden kuukauden rahoituksen simpanssitutkimukselle.
Louis oli ilman muuta alfauros, joten hän vilkuili muidenkin näyttävien naaraiden perään. Ei siis mikään ihme, että kaikki hänen löytämänsä kädellistutkijat ovat naaraita. Termi trimates tarkoittaa niitä kolmea naista, jotka Leakeyn avustuksella päätyivät tutkimaan luonnonoloissa eläviä sukulaisiamme. Puhutaan myös Leakeyn enkeleistä. Jane oli heistä ensimmäinen. Dian Fossey päätyi myöhemmin tutkimaan Ruandan gorilloja ja Biruté Galdikas Borneon orankeja. Louis oli jo valinnut neljännenkin naaraan, Toni Jackmanin, tutkimaan bonoboja, mutta ei ehtinyt viedä järjestelyjä loppuun ennen vuonna 1972 tapahtunutta kuolemaansa.
Gombe mielessäin
Varhainen aamu heinäkuun 14. päivänä vuonna 1960. Siitä alkoi kädellistutkija Jane Goodallin ura, kun hän astui veneestä Tanganjikajärven itärannalla sijatsevalle silloiselle Gombejoen riistansuojelualueelle. Mukaan oli otettu muistiinpanovälineet, kiikarit, teltta ja paikallinen kokki Dominic. Ja niin, mukaan oli vapaaehtoisesti lähtenyt myös Janen äiti, koska viranomaiset eivät olisi muuten päästäneet nuorta naista villiin erämaahan.
Siihen aikaan simpanssien elämästä luonnossa ei tiedetty paljon mitään. Niinpä lähes kaikki Janen tekemät havainnot olivat uusia. Paitsi että alkuun näytti siltä, ettei mitään havaintoja olisi edes odotettavissa, koska simpanssit olivat todella säikkyjä ja pakenivat ihmisen nähdessään. Janea kuvaillaan naiseksi, joka ei koskaan anna periksi. Olisiko tuolloin pieni huoli kuitenkin puskenut pintaan, rahoitusta kun oli todellakin saatu vain puoleksi vuodeksi. Lienee ollut hyväksi, että äiti oli mukana rohkaisemassa ja muistuttamassa jo saatujen havaintojen merkityksestä. Ensimmäinen ”löytö” muuten oli simpanssin puuhun rakentama yöpesä.
Jane kehuu äitiään vuolaasti yhä edelleen. Äiti ei koskaan moittinut luontoharrastuksen mukanaantuomista huolista. Hän jaksoi aina kannustaa tyttäriään toteuttamaan omia unelmiaan, vaikka ne toisten mielestä olisivat olleet kuinka hulluja tahansa. Vanhemmiltaan Jane varmaan sai myös pitkäikäisyyden geenit, sillä sekä isä että äiti elivät molemmat yli 95 -vuotiaiksi. Jane saattaa hyvinkin elää yli satavuotiaaksi ja kiertää maailmaa vielä kymmenen vuoden päästä.
Vähitellen simpanssit tottuivat Janen läsnäoloon ja itse asiassa ei tarvittu kuin neljä kuukautta, kun Jane oli tehnyt tiedemaailmaa kohahduttaneet havaintonsa: simpanssit eivät olleetkaan kasvissyöjiä, kuten aiemmin oli luultu. Ne tappavat lintuja ja nisäkkäitä, esimerkiksi colobus -apinoita, ja syövät saaliinsa. Ensimmäisessä näkemässään tapauksessa urossimpanssi jakoi saaliin naarasapinan kanssa. Lisäksi simpanssit käyttävät työkaluja ja jopa valmistavat niitä. Työkalujen käyttöä oli siihen saakka pidetty ominaisuutena, joka erottaa ihmisen eläimistä. Kun Leakey kuulu havainnosta, hän totesi, että nyt me joudumme määrittelemään joko työn tai ihmisen uudelleen tai hyväksyä, että simpanssit ovat ihmisiä.
Nämä havainnot riittivät siihen, että Jane sai työlleen jatkorahoituksen. National Geographic Society kiinnostui Janen saavutuksista ja lähetti kuvaajansa Hugo van Lawickin Gombeen. Ja tapahtui, minkä oli tapahduttava: Hugo ja Jane rakastuivat, menivät naimisiin vuonna 1964 ja saivat pojan, Hugo Eric Louisin vuonna 1967. Siinä välissä Jane oli ehtinyt opiskella itsensä tohtoriksi (1966) Gambridgen yliopistossa, jonne Leakey oli hänet junaillut. Ilman tutkintoa Jane ei olisi saanut tarpeeksi rahoitusta eivätkä hänen havaintonsa riittävän tieteellistä painoarvoa.
Hugo jr. kasvoi viidakossa vanhempiensa kanssa. Gomben riistanhoitoalueesta muodostettiin kansallispuisto vuonna 1968 ja kenttäleiristä kehittyi tutkimuskeskus, jonne saapui uusia tutkijoita ulkomailta. Vuonna 1975 zairelaiset kapinalliset hyökkäsivät tutkimuskeskukseen ja ottivat panttivangeiksi kolme ulkomaalaista tutkijaa. Sen jälkeen tansanialaiset ottivat tutkimusvastuun itselleen.
Avioliitto Hugon kanssa kariutui kymmenen vuoden jälkeen. Jane avioitui seuraavana vuonna Tansanian kansallispuistojohtaja Derek Brycesonin kanssa. Kyseessä taisi olla tyypillinen työpaikkaromanssi. Pitkää ei tullut tästäkään suhteesta, sillä Derek kuoli syöpään jo vuonna 1980.
Simpanssihavainnot monipuolistuivat koko ajan. Jane huomasi, kuinka sukulaisemme pystyvät ratkomaan ongelmia, muodostamaan monimutkaisia sosiaalisia rakenteita sekä kommunikoimaan keskenään. Tytär auttaa emoaan vauvanhoidossa ja urossimpanssi saattaa adoptoida orvoksi jääneen pennun. Simpanssit lohduttavat toisiaan koskettamalla ja muodostavat elinikäisiä kiintymyssuhteita. Emon ja pennun välille kehittyy merkityksellinen suhde. Yksilöiden välillä näkee kiintymystä, yhteistyötä ja avuliaisuutta.
Mutta simpanssit osaavat myös käyttää kiviä aseina. Vuonna 1974 Gombessa syttyi nelivuotinen sota. Siinä tutkimusten keskiössä ollut lauma hyökkäsi pienemmän naapurilauman kimppuun, tuhosi sen vähä vähältä kokonaan ja lopulta liitti vastapuolen reviirin omaansa. Eikä siinä vielä kaikki: emojen havaittiin tappavan kilpailevien naaraiden vastasyntyneitä poikasia. Esimerkiksi Pom -nimisen naaraan nähtiin, yhdessä tyttärensä kanssa, tappavan ja syövän 5-10 vastasyntynyttä kolmen vuoden sisällä.
Janesta tuli elokuviensa ja kirjojensa välityksellä maailmankuulu. Useimmat kirjoista koskevat Gombea, mutta Jane ehti jossakin välissä tehdä Hugonsa kanssa kirjan myös hyeenoista. Jane on kirjoittanut 15 tietokirjaa (viimeisin Seeds of Hope ilmestyi pari päivää sitten) sekä 11 lastenkirjaa.
Hope
Marraskuu 1986 Chicagossa. Jane osallistuu kansainväliseen simpanssitutkijoiden konferenssiin, joka on järjestetty hänen suurteoksensa The Chimpanzees of Gombe: Patterns of Behavior julkistuksen kunniaksi. Tilaisuus muodostui hänen uransa käännekohdaksi. Hän meni Chicagoon kädellistutkijana ja lähti sieltä ympäristöaktivistina.
Kokouksessa kävi ilmi, kuinka paljon simpanssit kärsivät ympäristön tuhoutumisesta joka puolella esiintymisaluettaan ja kuinka niitä jopa syödään ja tapetaan yhtä holtittomasti kuin meillä susia. Rikkaat idiootit maksavat poikasista käsittämättömiä summia vain saadakseen itselleen eksoottisen lemmikin!
Sadassa vuodessa simpanssien määrän on arviotu vähentyneen kahdesta miljoonasta 300 000:een. Sademetsien hakkuut ja kaivostoiminta tuhoavat lajin elinympäristöt. Jopa Gomben alue on pienentynyt 40 neliökilometrin saarekkeeksi, jolta simpansseilla ei ole mahdollisuus päästä tekemisiin muiden simpanssien kanssa. Tämä tietää ongelmia geneettisessä monimuotoisuudessa. Tällainen elinympäristöjen pirstaloituminen tuhoaa eläinpopulaatioita salakavalasti. Monikansalliset yritykset toteuttavat modernia kolonialismia Afrikassa ja muissa kehitysmaissa. Ne vievät luonnonvarat mennessään jättäen paikalliset asukkaat entistä köyhemmiksi.
Jane aloitti pelastustyönsä kiertäen eri puolilla maailmaa puhumassa havaitsemistaan ongelmista. Fokus oli ensin Afrikassa, mutta pian Jane ymmärsi, että kyse on koko maapallosta. Hän ymmärsi myös sen, että simpanssien pelastaminen vaatii paikallisten ihmisten elinolojen parantamista. Heidät on saatava ymmärtämään ja kokemaan omassa elämässään, että ympäristön hyvä on myös heidän hyvänsä. Tähän tähtää Janen vuonna 1994 perustama yhteisöllinen TACARE -ohjelma. Näin esimerkisi Gomben ympärillä metsät on saatu uudelleen kasvamaan. Ehkä Janen tutkimuskohteet joskus vielä pääsevät pariutumaan ulkopuolella elävien simpanssien kanssa.
Chicagon ajoista lähtien Jane on matkustanut keskimäärin 300 päivänä vuodessa kertomassa toivon sanomaansa. Kova tahti jatkuu edelleen, vaikka vuosia on siis jo koossa 80! Ympäristötuhot ovat yhä vaikeampia, mutta Jane uskoo, ettei vielä ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa. Siksi hänen suosikkiterminsä on Hope. Sen merkeissä hän tuli perustaneeksi Roots&Shoots -ohjelman yhdessä 12 nuoren kanssa vuonna 1991. Tarkoituksena on saada hyviä asioita tapahtumaan niin ihmisille, eläimille kuin ympäristöllekin. Jokaisella meistä on mahdollisuus vaikuttaa. Verkosto yhdistää jo satatuhatta nuorta alakoululaisista yliopistoikäisiin 100 000 toimintaryhmässä 136 valtiossa. Mukana ovat niin Kiina, Pohjois-Korea kuin Ruotsikin. Yksi puuttuu eli Suomi. Mikä meissä on vikana?
Jane oli perustanut Jane Goodall Instituutin (JGI) yhdessä Genevieve di San Faustinon kanssa jo vuonna 1977. Sen tarkoituksena oli turvata Gomben alueen tutkimusmahdollisisuudet. Vähitellen siitä kasvoi merkittävä ympäristöjärjestö, jolla on nykyään toimipisteitä eri puolilla maapalloa. Suurten apinoiden suojelu on silti edelleen toiminnan ytimessä. Roots&Shoots -ohjelmaa toteutetaan instituutin siipien suojassa.
Ruotsistakin löytyy JGI:n toimisto. Jane käy naapurimaassa parin vuoden välein. En muista, että häntä olisi koskaan Suomessa nähty puhumassa. Olemmeko kehitysmaa? Tulee pohtineeksi, kuinka suuren väkimäärän hän saisi meillä liikkeelle, vaikka on ihmisenä tietysti aivan eri luokkaa kuin joku Madonna tai Äiti Amma yhteensä. Näiden naaraiden tilaisuuksiin täällä kuitenkin jonotetaan.
Ruotsin toimistoa ylläpitää itäistä maahanmuuttajasukua edustava Elin Karvonen. Hänen isoisänsä oli suomalainen, mutta kielemme ei ole enää Elinin hallinnassa. Elin sattuu olemaan myös Lundin yliopiston kädellistutkija. Yliopistolla on kädellisten tutkimuskeskus Gävlen Furuvikissa. Elin on julkaissut tutkimuksia, joissa kerrotaan Furuvikin simpanssien suunnitelmallisesta toiminnasta katsojien kivittämiseksi. Kivet kerätään etukäteen ja piilotetaan heinien alle. Tätä tekee erityisesti urossimpanssi Santino, joka osaa vielä käyttäytymisellään huijata katsojia.
Onko ihminen kadottanut viisautensa?
Jane on yksi tärkeimmistä naaraista maapallolla, tai ehkä jopa tärkein.
Simpanssitutkimukset ovat osoittaneet, kuinka merkityksellinan äiti on kasvavalle pennulle. Emo hoitaa jälkeläistään koko ajan seitsemän vuoden ajan. Jane oli itsekin sitä mieltä, ettei hän ikikuunaan voisi kuvitella asettavansa uraa lapsensa edelle. Tämä on yksi niistä syistä, miksi Jane joutui feministisen vihan kohteeksi. Vaikka hän oli hyvä ”roolimalli” ennestään miehisellä alalla, silti äitiys on asia, joka menee feministiaivoissa syntilistan kirkkaaseen kärkeen.
Primatologina Janesta ei saa vääntämälläkään feministiä, koska hän ymmärtää, miksi sukupuolilla on erilaiset tehtävät laumassa. Kas näin:
And when you study chimpanzees, there’s a male role and female role, and they’re very different. The male is responsible for protecting the territory and the resources in the territory for his females and his young, and enlarging it if he can. It sounds familiar. It sounds human. The female is responsible for raising her young, for finding enough food to raise her young, in which she is helped by the male… One of the indigenous people said, ”In our tribe, we have a saying, that a tribe flies like the condor, and the tribal only fly true when the wings of the condor are in balance, and one wing is male and one wing is female. The tribe will fly true when the wings are in balance.” (Kirjasta Reason for Hope)
Jane Goodall ihmettelee, kuinka maailman älykkäin laji tuhoaa oman ja ainoan elinympäristönsä. Onko ihminen kadottanut viisautensa?
Gombeen ovat nyt rantautuneet uudet tutkimusmenetelmät vanhojen rinnalle. GPS ja satelliitit auttavat tutkijoita ja molekyyligenetiikka paljastaa ennestään salaisia tietoja, kuten vaikkapa sen, kuka on minkin poikasen isä. Vaikka alfauroksilla on paljon jälkeläisiä, myös jotkut alempiarvoiset urokset onnistuvat saamaan poikasia, jos ne keskittävät mielenkiintonsa nuorempiin ja vähemmän tavoiteltuihin naaraisiin. Ikävä uutinen sen sijaan on, että Gomben simpansseja tappaa aidsin kaltainen sairaus. Ei ole uutta, että simpanssit ovat alttiita ihmisten taudeille, mutta uutta on, että apinoiden keskuudessa laajalti levinnyt SIV -virus aiheuttaa immunijärjestelmän rapautumista myös sukulaisillamme. Nyt toivotaan, että Gomben havainnoista voisi olla apua taistelussa aidsia vastaan.
Jane Goodall on saanut hämmästyttävän paljon aikaiseksi. Voinemme kaikki toivottaa hänelle mahdollisimman paljon aktiivisia vuosia tulevaisuudessakin. Voimme myös edistää hänen kahden syntymäpäivätoiveensa toteutumista!
Janesta löytyy paljon materiaalia netistä. Videoitakin on runsain mitoin. Valitsin tähän sellaisen, jossa puhutaan ihmisen ja simpanssin tunteista. Samalla selviää, ettei Janen mukana kaikkialla kulkeva pehmosimpanssi ole se sama, jonka hän sai isältään – tällaistakin monissa lähteissä ihan vakavissaan väitetään. Ja tiedoksi, että Goodall puhuu harvinaisen laadukasta englantia, sellaista jota me apinaenglannillakin varustetut katsojat ymmärrämme.
Simpanssifilosofiaa 
Hieno nainen, hieno kirjoitus hänestä. Kiitos sivistämisestä.
Kiitosta vaan. Joo, noita Janeja saisi olla enemmänkin.