RUUNAAN SUUNNALLA

Jouduttiin todistamaan idiotismin huippua Sammy Babitzinin kuolinsillalla, kun kaksi moottoripyöräilijää pyyhkäisi ohitsemme lähemmäs kaksisataa lasissa. 

Itä-Suomessa kun pyörii, joutuu melkein auomaattisesti jossain vaiheessa Joensuuhun. Ei se huono asia olekaan, sillä kaupunki joen suussa on aina kiehtova asia luontoihmisen kannalta. Kun kaupungin sydämessä ja keskellä Pielisjokea vielä sijaitsee kaunis Ilosaari, niin mitäpä VHM enempää voisi toivoa? No ehkä sitä, että viereisessä Niskasaaressa oleva Joensuun vanhin kivirakennus Pielisjoen linna muutettaisiin ylelliseksi Ilotaloksi. Nythän se on täysin arvoaan vastaamattomassa käytössä jonkun Pohjois-Karjalan maakuntaliiton majapaikkana.

Jos ei satu olemaan maakuntajohtajan hyvä kaveri, joutuu etsimään majoitusta jostain muualta kuin linnan kolmannessa kerroksessa sijaitsevasta edustushuoneistosta. Ja jos ei kuulu siihen eliittiin, jolla rahaa on kuin roskaa, niin suosittelen majoittumista Itä-Suomen Liikuntaopiston hostelliin. Olohuone, pieni keittiö, kylppäri ja parveke saunavuorolla sekä aamiaisella hintaan 70 euroa. Uusi testamentti löytyi tästäkin majoituksesta, mikä tietysti laskee paikan arvoa. Sen mokan korvaa kuitenkin moninkerroin ruokalan huippuystävällinen emäntä ja poikkeuksellisen hyvät ruuat. Koskaan en ole nähnyt keittiössä kuin tämän yhden rouvashenkilön. Täytyy ihmetellä, kuinka hienosti koko ruljanssin pyöritys onnistuu kaksilla käsillä.

Perhosia ja pizzoja

Opisto on keskeisellä paikalla, vaikka sijaitseekin rauhallisella asuinalueella. Vieressä on kirkko, jos joku sellaista sattuu kaipaamaan. Ilosaareenkaan ei ole kovin pitkä matka, ei myöskään Joensuu Areenalle tai Botaniaan, jonka trooppisen lämmön luulisi tehokkaimmin houkuttelevan apinoita kaupunkiin. Botania on Joensuun yliopiston biologian laitoksen opetusparatiisi, mutta pientä pääsymaksua vastaan sinne pääsee kuka tahansa suomalaisiin pakkasiin ja loskaan kyllästynyt kädellinen. Huhti-syyskuussa upeat perhoset puikkelehtivat yleisön ja tuhannen kasvilajin muodostamassa viidakossa.

Viimeksi satuttiin tulemaan kaupunkiin iltayhdeksältä. Nälkäkin oli. Ruokatarpeita olisi toki saanut hostellin viereisestä S-marketista yhteentoista saakka, mutta kuultiin, ettei kaupungin parhaaseen pizzeriaankaan ole kuin muutaman korttelin taivallus. Tällaisiin kaupungin paras -luonnehdintoihin pitää aina suhtautua varauksella, mutta ajateltiin suosikkinaaraani kanssa ottaa riski. Pizza kun ei ole aivan ruokalistamme kärkipäässä.

Riski kannatti ottaa! Pub-Pizzeria Gaude oli yllätys. Kello oli jo yli kymmenen, ennen kuin pääsimme perille ja keittiö oli mennyt juuri kiinni – kuinka ollakaan. Mutta henkilökunta oli niin ystävällistä, että suostui tekemään meille vielä yhdet. Palvelu oli muutenkin ensiluokkaista, pisteet niille kahdelle naaraalle, jotka meitä palvelivat. Tämä lienee jonkin sortin opiskelijapaikka, sijaitseehan se kesähotelli Joensuun Ellin kanssa samassa rakennuksessa. Tarjolla on vain pannupizzoja oman maun mukaan. Listasta saa valita samaan hintaan niin monta täytettä kuin haluaa, ilman ylärajaa. Ota vaikka kaikki. No me tyydyimme kolmasosaan ja tuloksena oli paras pizza, mitä kumpikaan muisti koskaan syöneensä. Erinomaisinta oli, että siitä jäi kevyt olo, ei lainkaan sellaista ähkyä kuin yleensä pizzojen jälkeen. Pieni kauneusvirhe kuitenkin: vesilasi maksoi 20 senttiä.

Karjalan kunnailla

Tällä kertaa suuntana oli Lieksa ja Ruunaa. Matkan varrella harrastettiin suunnistusta. Käet kukkuivat innokkaina. Karjalan käet. Käki onkin Pohjois-Karjalan maakuntalintu.

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,

jo Karjalan koivikot tuuhettuu.

Käki kukkuu siellä ja kevät on,

vie sinne mun kaihoni pohjaton.

Tien varressa bongattiin opastekyltti Kontiokievarin maaseutumatkailupaikkaan. Oikeastaan olisimme menneet sinne yöksi Joensuun sijaan, mutta kuulimme, että paikka oli lopettanut toimintansa. Suuri harmi, sillä niin hyvää palvelua sieltä sai vielä viime kesänä – ja erittäin edullisesti. Ikävä, jos suuntaus on joka paikassa nykyisenlainen: mahdollisimman suurta mahdollisimman kovaan hintaan.

Yllättävän hyväkuntoiset tiet täällä maan itärajalla, kun vertaa eräisiin rintamaiden maakuntiin. Vielä viime kesänä 5202 -tien päällyste oli kuin perunapeltoa, mutta nyt saatiin ajella Patvinsuon kansallispuistoon uudella ja ensiluokkaisella asfaltilla. Patvinsuo on eteläisen Suomen laajin kansallispuisto, jossa on merkittyjä polkuja yli 80 kilometriä. Yhdellä käväisyllä moisesta runsaudesta saa raavituksi vain mitättömän vähän multaa yhden pikkurillin kynnenaluseen. Paras bongaus tällä kertaa oli pitkospuun vieressä auringonotossa loikoillut kyy. Puiston tunnuseläimestä karhusta ei tietysti näkynyt vilaustakaan.

Opastuskeskus sijaitsee Suomunjärven rannalla. Sieltä voi vuokrata kanootteja tai veneitä ja saa sieltä kahviakin, jos jano pääsee yllättämään. Ruuan joutuu kuitenkin itse värkkäämään – tulentekopaikkoja kyllä piisaa. Tämä on reppuretkeilijän ihannepaikka, sillä telttailualueita on kahdeksan. Tämä on myös suofanien ihannepaikka. Yli puolet puiston pinta-alasta on soita, niin eteläisiä keidassoita kuin pohjoisia aapasoitakin. Houkutteleva suon tuoksu täytti pään…

Suomunjärvessä kelpaa uida niin ihmisten kuin kalojenkin. Kirkasvetisessä järvessä on hiekkarantoja peräti 24 kilometrin verran. Syvä järvi jäähtyy hitaasti syksyisin ja niinpä muikun sanotaan kutevan täällä vasta joulukuussa. Sitä jäi vain ihmettelemään, miksi Suomunjoki on jätetty kansallispuiston rajauksen ulkopuolelle, vaikka se virtaa kilometrikaupalla juurikin puiston rajan väärällä puolella – sama kummallisuus toistuu puiston toisella laidalla Hiienjoen kanssa.

Kontiovaarantie ja Ulkkasärkät

Ajateltiin oikaista Lieksaan Kontiovaaran tien kautta, vaikka se näyttikin olevan sorapäällysteinen. Uusia reittejä pitää aina tutkia. Tällä kertaa uteliaisuus palkitsi yli odotusten. Heti alkumatkasta bongattiin alkuasukasuros työntelemässä lastenvaunuja! Niin se tasa-arvo hiipii salomaille saakka. Seuraavaksi saatiin ihailla komeita näkymiä Kontiovaaran laelta. Tänne kun pykäisi mökkinsä, ei ainakaan ahtaan paikan kammo pääsisi yllättämään. Hyvässä kunnossa oli tämäkin tie soratieksi.

No ei tässä vielä mitään. Odotettiin Pientä Ritojärveä tulevaksi, jospa siinä olisi jonkinlainen levähdyspaikka. Tulikin jokin metsähallituksen oloisen suojelualueen kyltti, tien varteen ilmestyi jyhkeitä honkia ja itse tie riehaantui esittelemään parhaita mutkiaan ja mäkiään. Upea suo oikealla puolella ja järvi vasemmalla. Ei tällaista osannut odottaa ja jossain ihastuksen riivassa jäi näkemättä opaste infotaululle. Täällä olisi ollut tarjolla viiden kilometrin mittainen polkureitti, jonka varrella olisi ollut laavukin. No, ensi kerralla ollaan viisaampia. Eipä tätä suojelualuetta muuten tunnettu seuraavana päivänä metsähallituksen omassa luontotalossakaan… Se siellä tiedettiin, että tällä tiellä oli nähty karhu vain muutama päivä aiemmin.

Jatkettiin Lieksan suuntaan ja heti Ritojärven jälkeen suut loksahtivat molemmilta auki. Luultiin, että ollaan nähty aiemmin komeita harjuteitä, mutta oltiin väärässä. Miksei oltu koskaan kuultu tällaisista Ulkkasärkistä? Kymmenkunta kilometriä toinen toistaan upeampaa hajumaastoa, jonka korkeimmalla kohdalla tie kiemurtelee. En ole ennen edes tiennyt, että harjurinne voi olla lähes pystysuora! Mahtavan suuria suppia ja molemmilla puolilla tietä avautuu joko suota tai lampia. Onneksi tiessä oli muutamia levennyksiä, joihin saattoi pysähtyä ihailemaan Suomen upeinta (?) harjutiemaisemaa.

Ritojärvestä laskee Ulkkapuro, joka muuttuu pian Ulkkajoeksi. Se seurailee koillisen puolella harjujaksoa koko matkan. Ojitetulla Ulkansuolla sijaitsevien Ulkkalampien kohdilla vedet virtaavat Ulkkasalmen kautta tien alitse aina Pankajärveen saakka. Tosin jokea ei paljonkaan harjulta huomaa. Sen sijaan sähkölinja pistää silmään. Myös se seurailee harjujaksoa ja jokea pilaten maisemanautintoa. Aika pian tällaiset häiriöt kuitenkin pystyy sulkemaan pois aivoistaan, kun luonnon upeus jyrää apinoiden tekemät virheet.

Nälkä kurni taas. Uudella paikkakunnalla on aina haaste löytää  hyvää ruokapaikkaa varsinkin iltaisin. Pizzoja tai hampurilaisia on tarjolla melkein joka kylässä, mutta jos haluaa oikeaa ruokaa, on liian helppo sortua johonkin ABC -aseman annokseen. Niin kuitenkin tapahtui tällä(kin) kertaa. Tilattiin joku pihvi eikä huomattu, että siinä oli lohkoperunat vakiona. Jos joutuisi jatkuvasti elämään näillä ruokaloiden ruuilla, niin huonosti taitaisi käydä. Liikaa suolaa ja pilalle kärvennetty. Näin kävi ainakin tällä kertaa. Hyväluontoisina apinoina ei kehdattu valittaa, ettei tytöille tulisi paha mieli. Hehän näyttivät olevan vain riiston uhreja, sillä henkilökuntaa oli yksinkertaisesti liian vähän asiakasmäärään verrattuna – vaikka olimmekin ainoat oikean ruuan tilaajat. Ja kun meillä oli vielä olevinaan kiire sinne Ruunaallekin.

Ruunaan retkeilyalue

Oltiin varattu mökki sähköpostilla. Oli saatu tietää, että henkilökuntaa on paikalla kahdeksaan saakka. Eipä ollut, viideltä oli mennyt ovi säppiin. Löydettiin kuitenkin mökin avain, joten ei siitä sen enempää. Ehdittiin vielä käydä ihailemassa kosken kuohuja. Kalamiehiä oli melkein joka mutkassa. Virvelimiehiä. Tämä on niitä koskia, joissa kalaa istutetaan pois otettavaksi. Miten lie on taimenen lisääntymisen laita täällä? Viime vuonna tehdyn valtakunnallisen uhanalaisuusarvioinnin mukaan napapiirin eteläpuolinen sisävesien taimen on Suomessa erittäin uhanalainen. Se on jo aika rankka luokitus se.

Villit taimenet ovat siis harvassa, mutta silti niitä kalastetaan niin järvillä kuin virtavesissäkin. Täällä päin maata ei taida olla yhtään pyydystä ja päästä -kalastuspaikkaa, mikä olisi taimenen kannalta ainoa oikea ja kestävä kalastustapa. Ruunaan retkeilyalueen kaksi ylintä koskea, Paasikoski ja Haapavitja, ovat Metsähallituksen virkistyskalastuskohteiksi nimeämiä vesialueita. Ne ovat kevyemmän istutustoiminnan kohteena ja siten enemmän perhokalastajien suosiossa. Sielläkään ei silti ole uskallettu lähteä vaatimaan pyydystä ja päästä -kalastusta, vaikka se on monille perhokalastajille jo luontaista käyttäytymistä.

Osa Ruunaankin vesistä on puolestaan viehekalastuskohteita. Melko hämääviä tällaiset nimitykset. Normaalissa kielenkäytössä viehe- ja virkistyskalastus ovat melkein synonyymejä. Olisiko aika uusia luokitus ja ottaa siinä samalla huomioon villin taimenen tarpeet?

Metsähallituksen Luontoon -sivusto on mainio palvelukokonaisuus. Mitä meillä luontoihmisillä olisi ilman Metsähallitusta? Sitä tulee miettineeksi, kun poliitikot ovat panneet tämänkin organisaation tuottavuuslistalle. Siitäkö johtuu, ettei luontoon -sivustokaan ole enää aivan ajan tasalla, sillä monet linkit eivät toimi. Sivulta löytyi myös yllättävä kuva Kuusaankoskesta, joilla ei pitäisi olla mitään tekemistä Metsähallituksen kanssa.

Kesän ensimmäiset salamat ja jyrinät kuultiin illan hämärissä. Aamulla kierreltiin polkuja Haapavitjan sillalle. Polkujen kuluneisuudesta saattoi päätellä, että täällä liikkuu paljon apinoita kesän mittaan. Nyt saatiin olla ihan rauhassa nauttimassa kosken kuohuista. Pieni yllätys koettiin maksaessamme mökin vuokraa. Hinta oli viisi euroa enemmän kuin mitä netti kertoi ja kertoo edelleen. Ihmettely ei auttanut, olisi pitänyt varmaan vaatia johtajaa paikalle. Ei kehdattu sitäkään sitten tehdä, kun asiakaspalvelu tuntui niin ankean nihkeältä.

Melko kalliiksi on mennyt kotimaanmatkailukin. Sadoilletuhansille apinoille hintataso on jo liian korkea. Mökkejä etsiessäni tuli sellainenkin tarjous, että kynttilänvalolla, maakuopalla ja ulkovessalla varustetusta pienestä mökkeröstä olisi pitänyt maksaa lähes 200 euroa yö – ja juomavesikin olisi pitänyt tuoda itse mukanaan.

Reposuo

Ruunaalle menevän tien varrelta löytyy Metsähallituksen ylläpitämä Ruunaan luontotalo, jonka lupa-automaatista voi ostaa kalastusluvat, mutta sisälläkin kannattaa ehdottomasti pistäytyä – ainakin, jos paikalla sattuu olemaan sama naaraspuolinen opas, joka meitä palveli. Häneen suorastaan ehti rakastua lyhyen käynnin aikana – rengastamatonkin vielä… Erähenkisyydellä höystetty palvelualttius ja asiantuntemus olivat huipussaan. Voi kun joka paikassa saisi tällaista palvelua. Kannattaa ehdottomasti katsoa myös tarjolla oleva multivisioesitys, ei siihen mene kuin kahdeksan minuuttia elämästäsi.

Seuraavaa asiakaspalvelun huippusuoritusta saa odottaa varmaan monta vuotta. Tällä reissulla julkinen palvelu kyllä hakkasi yksityisen enemmän kuin kuusi-nolla! Minua jaksaa aina ärsyttää, kun jotkut apinat hehkuttavat yksityisen palvelun paremmuutta pelkän itsekkään propagandan vuoksi. Ei se palvelun laatu ole kiinni yrityksen omistusmuodosta vaan yksilöistä, jotka siellä toimivat.

Matkalla Lieksaan tien oikealla puolella avautuu komea suonäkymä. Se on Reposuon soidensuojelualue, jolla on pinta-alaa melkein kymmenen neliökilometriä. Tuttu Ulkkajoki laskee Pankajärveen juurikin suojelualueen toisessa laidassa ja siksi lähistölle rakennettu luontotorni on saanut nimensä joen mukaan. Tämä onkin poikkeuksellinen torni, sillä sen alatasanteelle pääsee pyörätuolilla ja lastenvaunujen kanssa. Erinomaista ajattelua, enpä ole samanlaiseen muualla törmännytkään.

Reposuo on sekin aapa- ja keidassoiden sekoitus. Upeita allikoita, joissa muun muassa joutsen näytti viihtyvän. Tornin vierestä oli myrsky kaatanut metsää. Käki kukkui täälläkin. Suon ympäri on rakennettu 12 kilometrin mittainen polkureitti, Ketunlenkki, jonka varrella on kolme tulentekopaikkaa. Ulkkajoen pysäköintialueen laidalta löytyivät muuten reissun ainoat muistot viime talven lumista.

Parisuhdetta kerrakseen

Kotiin oli pakko suunnata. Kuunneltiin vaihteeksi jotain kaupallista radiokanavaa, joka toisteli päivän uutisena ulkomailla tehtyä tutkimusta. Sen mukaan pariskunnat riitelevät keskimäärin noin 2500 kertaa vuodessa, siis seitsemän kertaa päivässä! Mitäpä muuta siinä ehtii enää tekemään kuin tappelemaan. Kuulostaa uskomattomalta. Eniten närää aiheuttaa se, ettei toinen osapuoli (siis mies) koskaan kuule, mitä hänelle sanotaan. Toiseksi eniten ridellään rahankäytöstä ja kolmanneksi naisia ärsyttää se, etteivät miehet lausu rakkaudentunnustuksia tarpeeksi usein…

Ei mitään uutta auringon alla, nämähän ovat niitä ikuisuusaiheita, jotka johtuvat yksinkertaisesti siitä, että miehillä ja naisilla on keskimäärin erilaiset aivot ja ne jopa toimivat täysin eri logiikalla. Miksei tätä opeteta kaikille apinanpennuille jo koulussa? Jos sivistyksen tankkaamisella ylipäätään on mitään vaikutusta apinoiden elämään, maailmasta saataisiin näin paljon rauhallisempi paikka – ehkä päästäisiin jopa siihen, että pariskunnat riitelisivät enää 2000 kertaa vuodessa.

Pakko oli vielä syödä yhden kerran. Yksityinen palveluntarjoaja pääsi näyttämään kyntensä, kun kurvasimme erään Simpukan pihaan. Olimme taas ainoat ruokailijat – hiljaista on Suomen matkailusesonki. Olimme olevinamme tällä kertaa fiksuja ja pyysimme annokseen suunniteltujen ranskalaisten sijaan kasviksia. Olimme kuitenkin taas tyhmiä, kun emme huomanneet sanoa, että höyrytettyjä kasviksia, please. Nyt saimme nokkamme eteen kasan karrelle poltettuja ja rasvassa uitettuja – kasviksia, aivan oikein. Vakava kysymys teille juokkoruokailumestarit, onko aivan pakko yrittää tappaa suomalaiset sukupuuttoon?

Mainokset

~ Kirjoittanut simpanssifilosofi : 31.05.2011.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

 
%d bloggers like this: